Uusi blogiosoite

Kuvatuksen blogi on muuttanut, uusi osoite on:

http://kuvatus.wix.com/blogi

Katsoin tuntematonta silmiin.. ja vähän muuallekin

Tiedätkö sen tunteen, kun katsot toista ihmistä silmiin ja tunnet olosi jotenkin vaivaantuneeksi? Katsot hienovaraisesti sivuun, jotta et joudu vastaamaan kiusalliseen katseeseen. Toisinaan läheisenkin ihmisen kohdalla iskee tarve ohjata katse hetkeksi kauas horisonttiin. Tällä kertaa en tuntenut tarvetta tehdä niin. Syy tähän oli se, että tuo toinen ihminen oli valokuvan henkilö ja kohtaamispaikkana toimi taidemuseo.

Kuva: Krista Mamia

Koska suuressa osassa Turun museoista on meneillään näyttelynvaihto, matkustin valokuvataiteen perässä Helsinkiin. Aloitin museokierrokseni vierailemalla Ateneumissa valokuvaaja Ismo Höltön viime sunnuntaina päättyneessä näyttelyssä. Ateneumin jälkeen jatkoin Nykytaiteen museo Kiasmaan Robert Mapplethorpen kohuttuun näyttelyyn. Odotukseni olivat korkealla molempien näyttelyiden suhteen. Mapplethorpen näyttely oli kieltämättä todella kova. Yllättäen vahvemman vaikutuksen teki kuitenkin Hölttö, joka oli minulle uusi tuttavuus.

Sekä Höltön että Mapplethorpen teosten keskiössä on ihminen: Mapplethorpen intensiivisissä ja jänteikkäissä valokuvissa poseeraavat taiteilijan ystävät sekä julkisuudesta tutut henkilöt. Hölttö on kuvannut puolestaan eri paikoissa kohtaamiaan ihmisiä, tavallisia kaduntallaajia siis. Höltön arkiset valokuvat vetivät minua erityisesti puoleensa ja näyttelyssä vierähtikin pitkä tovi. Tuijottelin rauhassa vieraita ihmisiä silmiin tuntematta kertaakaan tarvetta kääntää katsetta pois, pohtien heidän elämäntarinoitaan ja -historiaansa. Toisinaan päivittelin hymysuin kuvattavien asuja ja kampauksia, jotka paljastivat hetkessä, että kuvat on otettu filmaattisella 60-luvulla. 

Katsellessani Höltön teoksia ja niissä esiintyviä ihmisiä varmaan jo toista tuntia putkeen, mietin, onko outoa pysähtyä näin pitkäksi ajaksi tuijottamaan tuntemattoman ihmisen kasvoja. Mikä niissä oikein viehättää? Välillä vaan tekee mieli tuijottaa. Ei kai se nyt niin väärin ole?

Kuva: Siiri Sainio

Ihminen kiinnostaa ihmistä. Mielettömän kauniit maisema- ja asetelmakuvat ovat toki hienoja, mutta loppujen lopuksi melko samanlaisia. Ilmeikkäät kasvot kertovat paljon, niistä voi lukea ihmisen lähes koko elämäntarinan. Tämän vuoksi niitä on mehukasta tuijotella. Meitä on kuitenkin lapsesta asti toruttu luomasta liian pitkiä katseita ohikulkeviin ihmisiin. Olisihan se nyt kieltämättä kiusallista, jos tuntematon pysähtyisi kadulla tuijottamaan silmiin. Valokuvan kohdalla tämä kiusallisuus katoaa parhaimmillaan kuitenkin kokonaan, kuten Mapplethorpen ja Höltön näyttelyt todistavat. 

Valokuva on luotu tuijotettavaksi. Valokuva luo eräänlaisen kalvon katsojan ja katsottavan väliin. Saamme tuijotella tuntematonta silmiin (ja vähän muuallekin) täysin vapaasti, joko nauraen, inhoen, himoiten tai itkien, ja ihan niin kauan kuin haluamme. Joten ei kun rohkeasti tuijottelemaan tuntemattomia! Harrastuksen voi aloittaa varovasti esimerkiksi Mapplethorpe-näyttelystä, joka on avoinna aina syyskuuhun asti.

Teksti: Krista Mamia, valokuva-addikti ja entinen Kuvatus-aktiivi

Turku Through the Looking-Glass [Part I]

  

Turku Through the Looking-Glass -kuvasarjassa nähdään välähdyksiä turkulaisesta arkkitehtuurista

Kuvat: Otto Lehtonen

Miksi katsella lasin läpi, kun voi astua sisäänkin?

Oletko koskaan jättänyt menemättä sisään mielenkiintoisen oloiseen taidegalleriaan sen tyhjyyden vuoksi? Entä ollut jo astumassa sisälle, mutta sitten alkanut pohtia, mitkä olivatkaan gallerioiden ostokäytännöt ja perääntynyt epäillen ”kiitos, ihan vain katselen” –asenteen korrektiutta? Luulenpa että olet. Tässä tarina vastaavanlaisesta tilanteesta, jossa päähenkilö nielee ylpeytensä ja hetkeä myöhemmin poistuu paikalta alkutilanteeseen nähden täysin vastakohtaisessa mielentilassa.

Huhtikuussa kävelin Helsinkiläisen Taidesalonki Piirron ohi kaksi kertaa ennen kuin uskaltauduin sisälle. Autioon taidegalleriaan astuminen on toisinaan hankalaa, mutta kun seinille ripustettujen teosten viereen on kiinnitetty suurehkot hintalaput on tilaan astuminen tuplasti vaikeampaa. Odotetaankohan minulta nyt löysiä lompakonnyörejä tai määrätietoista ostoshenkeä? Entä onko ulkonäköni oikea? Käännytetäänköhän minut ulos, kun käy ilmi, että päälläni oleva vaatekerta on aikoinaan ollut pilkkahintainen?

Ovi narahti kovaan ääneen kun suljin sen takanani. Matolle astuttuani kajahti huoneeseen fanfaaria muistuttava merkkiääni, joka houkutteli galleristin paikalle takahuoneen toimistostaan. Tarvittiin yksi skannerinomainen katse, ja toivonkipinä naisen kasvoilla sammui vaihtuen tavanomaiseen, lämpimään asiakaspalveluhymyyn. Sain kuulemma katsella rauhassa ja kysyä mitä tahansa mieleenjuolahtavaa. 

Taidesalonki Piirto, kuva galleriakeskiviikko.fi

Jäin siis yksin seinille ripustettujen, taiteilija Tapani Piirron myytävinä olevien töiden kanssa. Pikaisen yleiskuvan saatuani huomasin olevani leninkeihin puettujen tyttöjen ja naisten ympäröimä. Olkoonkin, että olin yksin myös näiden kehyksien sisään taltioitujen henkilöiden joukossa: iltapukuihin puetut ihmiset olivat järjestäen kääntyneet katsojasta poispäin luoden ympärilleni kommunikoimattomuuden kuplan. He vaikuttivat paljailla niskoillaan ja puolittain näkyvillä sivuprofiileillaan.

Poiskääntyneisyys ja puhumattomuus toisaalta objektivoivat kuvien henkilöt altistaen heidät esteettömälle tirkistelylle, toisaalta ansioituneesti sulkivat katsojan ulkopuolelle vaikuttaen uppoutuneilta hyvinkin henkilökohtaisiin mietteisiinsä. En tiedä kuinka kauan seisoin siinä liikkumatta, aistien ja imien itseeni tilan kokonaisvaltaista hiljaisuutta. Sen hetken ajan en kuullut lainkaan kadun ääniä, enkä toimistosta kuuluvaa tietokoneen näppäimien naksumista. Unohdin neljän kuukauden kokonaisbudjettini suuruiset numerot teosten vieressä ja soimasin itseäni kaikista niistä kerroista, kun olin jänistäen kävellyt tämänkaltaisten kokemusten ohi.
 

Tapani Piirto: Sydämessäni, kuva: www.piirto.com

Tuijottaessani erästä tummapukuista naista osittain lumoutuneena, osittain ehkä  uhmakkaan halukkaana tekemään selväksi, että ilmeisestä rahattomuudestani huolimatta olin varteenotettava taiteenystävä, herätin kuin herätinkin galleristin huomion. Uudenlainen ilme kasvoillaan hän asteli näyttelytilaan ja tuntui tarkastelevan olemustani. Hetken kuluttua hän kysyi maalaanko itse. Naurahdin ja kerroin, että opiskelen kyllä taidetta, tosin teoreettisesta näkökulmasta. Tuntui hienolta sanoa se ääneen erityisesti tässä tilassa, ja galleristi tuli selvästi iloiseksi kuullessaan äänestäni kuultavan tyytyväisyyden ja ylpeyden. Hän tuntui näkevän minut nyt tulevaisuuden potentiaalisena lisänä yhteystietoluetteloon, eikä kahden euron kirpparilöytötakissaan sattumalta sisään törmänneenä opiskelijana.

Keskustelimme hetken Piirron maalaustekniikasta ja esilläolevien teosten valoisuudesta. Sain selattavakseni kansioon taltioituja lehtijuttuja itse taiteilijasta ja salongin tapahtumista. Kuunnellessani galleristin kertomusta siitä, kuinka Piirto työskentelee öisin kirkasvalolamppujensa valossa sain vihiä seikasta, mikä edessäni seisovan naisen oli ehkä osaltaan ajanut tähän työhön.

Juuri tällaiset kohtaamiset.

Siinä hetkessä ymmärsin konkreettisesti takaraivossani vielä ilman vahvistusta häilyneen ajatuksen siitä, että galleristiksi ryhtyminen pelkät euronmerkit silmissä on, Kuvatuksen työelämäseminaarissa puhujana ollutta Pilvi Kalhamaa lainaten, taidehistorioitsijan itsemurha.

Kuka sellaisen haluaa tehdä? Asiaankuuluvasti kouluttautunut galleristi tietää esilleasettamansa taiteen arvon kunnioittaen sitä, odottamatta asiakkailtaan hätäisillä ostopäätöksillä tyydytettyä kulutushysteriaa. Kyse on taidegalleriassa muustakin kuin materiasta. Ihmiskontakteista, keskusteluista, eri näkökulmista. Niin ja siitä taiteesta.

Poistuin Taidesalonki Piirrosta sähköpostiosoitteeni uusien näyttelyiden avajaiskutsuille tarkoitetulla listalla ja varmana siitä, ettei suurimmillakaan hintalapuilla ollut enää vaikutusta galleriavierailuideni toteutumiseen. Kirjoitin mielessäni listan kysymyksiä, jotka aion esittää seuraavalle kohtaamalleni galleristille, naiiviuttani kavahtamatta, vilpitöntä mielenkiintoani ja kunnioitustani heidän arvokasta työtään kohtaan osoittaen. Sellaisia kysymyksiä, joihin äskeisen kokemukseni perusteella tiesin heidän vastaavan enemmän kuin mielellään. Sellaisia kysymyksiä, joihin minä taidehistorioitsijana ja galleristina vastaisin enemmän kuin mielelläni. 

Taidesalonki Piirto Facebookissa ja Galleriakeskiviikon sivuilla

Kirjoittaja Ida Martikainen on taidehistorian opiskelija ja Kuvatus ry:n hallituksen jäsen

Graffiti-workshop aistielämyksenä

Viime lauantaina aurinkoinen sää helli Turkua, ja paljon kaikenlaista jännittävää sattui samalle päivälle. Ensin nautin Turun filharmonisen orkesterin 7 kukkulaa soi -tapahtumasta Yliopistonmäellä. 225-vuotisjuhlansa kunniaksi orkesteri jakautui Turun kukkuloille esittämään Sibeliuksen Finlandian. Konsertin jälkeen vaeltelin maalaismarkkinoilla, kunnes askeleeni veivät Vartiovuorelle, NAU. artin ja Paine art supplyn graffiti-workshopiin.

NAU. art on Anna Tolpan, Noora Taavitsaisen ja Oona Virtasen perustama, uuden sukupolven taiteen verkkokauppa, joka avautuu kesällä 2015. Varsin lyhyessä ajassa NAU. art on saanut aikaan lupaavan some-hypen, sekä niittänyt mainetta voittamalla Turun Nuori Yrittäjyys -kisan ja saamalla kunniamaininnan Helsingin valtakunnallisessa finaalissa. Paine art supply tarjosi spraymaalit osallistujille ilmaiseen workshopiin, joka järjestettiin osana Turku Design Festivalin ohjelmistoa. 

Vartiovuorelle saavuttuani päätin ensin istahtaa tarkastelemaan workshopin meininkiä nautiskellen Kaffillarin taivaallisesta cappuccinosta, joka lämmitti ulkona vietetyn päivän kohmettamia sormiani. Workshopin toteutus paljastui yksinkertaiseksi, mutta erittäin toimivaksi. Osallistujat saivat vapaasti toteuttaa luovuuttaan puunrunkojen väliin pingotettuihin kelmuseinämiin. Väliaikainen ratkaisu palveli graffitin ideaa ja henkeä nopeatempoisen urbaanin elämän ilmaisukanavana. Pian spraymaalin tuoksu alkoi leijailla ilmassa makeana ja miellyttävänä.

Ystäväni Kristan saavuttua paikalle päätimme tarttua toimeen ja tehdä oman graffitin. Hetken pohdittuamme päädyimme ottamaan mallia Kuvatus-kassissani komeilevasta Willendorfin Venuksesta. Sen enempää suunnittelematta valitsimme muutamia värejä ja ryhdyimme maalaamaan. Tuulessa värisevä kelmu toi oman haasteensa maalaamiseen, mutta pian huomasin uppoutuneeni työhön. Tanssahtelin DJ ANDAn soittaman musiikin tahtiin graffitin vähitellen muotoutuessa kelmulle, ja pidin hauskaa. Löysin jälkikäteen hiuksistani oranssia maalia.

Olen valtavan ylpeä NAU. artin perustajista, Annasta, Noorasta ja Oonasta. He ovat osoittaneet, että määrätietoisuus ja aktiivisuus maustettuna taiteeseen kohdistuvalla rakkaudella vievät pitkälle. NAU. artin löydät Facebookista, ja heidän verkkosivullaan voit liittyä sähköpostilistalle saadaksesi tiedon verkkokaupan avautumisesta. Kuvatus kiittää NAU. artia hauskasta graffiti-workshopista, sekä toivottaa onnea ja menestystä heidän valitsemalleen tielle. NAU. art tarjoaa Suomen taidekentälle juuri sellaista ennakkoluulotonta tekemisen meininkiä ja osaamista, jota täällä kipeästi kaivataan.

  

Teksti: Anni Pitkänen

Kuvat: Krista Mamia 

Taidenäyttely leffateatterissa - Vincent van Gogh: A New Way of Seeing

Kuva: Exhibition on Screen

Kävin huhtikuun puolessa välissä katsastamassa Finnkinon lanseeraaman Taidenäyttely leffateatterissa -sarjan kolmannen osan. Sarja kuuluu samaan kastiin Finnkinon muiden Event Cinema -näytöksien kanssa, tosin esimerkiksi satelliitin avulla enemmän tai vähemmän suorana striimatuista teatterinäytöksistä poiketen Taidenäyttely on toteutettu dokumenttielokuvien muodossa. Näkemäni kolmas osa, Vincent van Gogh: A New Way of Seeing, kertoi nimensä mukaisesti yhdestä taidemaailman tunnetuimmista, traagisimmista ja käsitellyimmistä hahmoista, Vincent van Goghista, tämän elämästä, taiteesta ja Amsterdamissa sijaitsevan Van Gogh -museon uuden näyttelyn kuratoinnista.

Vincent van Gogh: A New Way of Seeing ei valitettavasti lunasta nimessään mainittua lupausta: dokumentti käy niin monien kaltaistensa tapaan läpi van Goghin elämää, taiteellisen luomisen tarpeen heräämistä (van Gogh’han päätti ryhtyä täysipäiväiseksi kuvataiteilijaksi vasta varsin myöhäisellä iällä), taiteilijan lukuisia asuinpaikkoja, ja näiden sekä erilaisten elämäntapahtumien ja henkilöiden vaikutusta tämän taiteeseen. Dokumentin yllättävimmäksi anniksi nousee tapa lausua “van Gogh” (joita on noin yhtä monta kuin dokumentissa haastateltuja asiantuntijoita) sekä taiteilijaa hämmästyttävän paljon muistuttava miesnäyttelijä, joka viettää suurimman osan ajastaan ruudulla katsellen tuskaisesti ja tuimasti kaukaisuuteen, kertojaäänen lukiessa pätkiä Vincentin kirjeenvaihdosta veljensä Theon kanssa. Uutta ja yllättävää on myös taitelijan epäilemättä kuuluisimman työn, “Tähtikirkkaan yön”, loistaminen poissaolollaan sekä van Goghin mielenterveyden järkkymisen ja itsemurhan kiihkoton kuvaaminen. Suosittelen dokumenttia, mikäli van Goghista ei ole lainkaan aiempaa kokemuspohjaa - aiempaa tietoa omaavat eivät todennäköisesti saa filmistä juuri mitään uutta irti.

Kokemuksena Taidenäyttely leffateatterissa muistuttaa sunnuntai-iltaa Yle Teeman lukuisien taidedokumenttien parissa (jopa krapulaansa pois nukkunut seuralaiseni sopi tähän mielikuvaan…), katselupaikan vain ollessa kotisohvan sijasta pimeä leffateatteri. En voi sanoa Vincent van Gogh: A New Way of Seeing’in olleen niin erityinen, että välttämättä maksaisin suolaista Event Cinema -lipun 18 euron hintaa nähdäkseni sitä uudelleen. Kiinnostuneet voivat kuitenkin katsastaa vielä toukokuun lopussa esitettävän, saman ohjaajan luoman sarjan viimeisen osan, Impressionistit, tosin van Gogh -dokumentin myötä suosittelen käyttämään siihen menevät rahanne esimerkiksi oikeaan taidenäyttelyyn tai elävään teatteriin, ja katsomaan taidedokumentit Yle Areenasta.

Teksti: Siiri Sainio

Uljaita villieläimiä ja maailmantuskaa

Syntyperäisenä salolaisena Salon taidemuseo Veturitalli on kaikista maailman museoista minulle rakkain. Tämän vuoksi olen seurannut tyytyväisenä sivusta museon viimeaikaista kehitystä. Veturitallissa on ollut aina mielenkiintoisia ja hyvin tehtyjä näyttelyitä, mutta lähivuosina museon näyttelyprofiili on kohonnut aivan uudelle tasolle ja ohjelmistoon tuotetaan vuosivuodelta näyttävämpiä näyttelyitä, jotka ovat kansainväliselläkin tasolla varsin päteviä. 

Käyn Veturitallissa yleensä yksikseni. Tällä kertaa pyysin seurakseni neljä taiteen suurkuluttajaa. Vapusta hädin tuskin selviydyttyämme pakkauduimme ystäväni pieneen Peugeotiin ja suuntasimme auton keulan kohtia Saloa. Reissun päätarkoituksena oli käydä katsomassa kansainvälisesti menestyneen valokuvataiteilija Nick Brandtin (s.1966) On This Earth, A Shadow Falls -näyttely, josta olin kuullut etukäteen vain ylistäviä kommentteja.

Ylistävät arviot osoittautuvat jo museon aulassa varsin ansaituiksi. Musiikkivideoista ja mainoselokuvista uransa aloittanut Brandt on eittämättä yksi lahjakkaimmista valokuvataiteilijoista, jonka kuviin olen vähään aikaan törmännyt. Samaa mieltä tuntuu olevan myös muu museoyleisö. Esitelehtisen mukaan Brandtin parin vuoden takainen näyttely on edelleen vuonna 2010 avatun Fotografiskan, joka on toiminut myös tämän näyttelyn tuottajana, historian suosituin näyttely. Sama ennätys on rikkoutumassa nyt myös Salossa. Näyttely on ylittänyt museon aiemmat kävijäennätykset heittämällä, eikä ihme.

Afrikan uhanalaisia villieläimiä ja luontoa esittelevä näyttely koostuu reilusta 60 suurikokoisesta mustavalkokuvasta, jotka on ripustettu näyttelytilaan perinteisen virtaviivaisesti. Kuvissa esiintyy toinen toistaan uljaampia villieläimiä, kuten leijonia ja norsuja, joiden edessä kovinkin ihminen nöyrtyy.

Brandtin kuvat eivät ole perinteisiä dokumentaarisia luontokuvia Afrikan savanneilta, vaan tarkoin harkittuja muotokuvia uhanalaisista eläimistä. Liikkeen ja toiminnan sijaan Brandt on halunnut vangita kuviin eläimen ainutlaatuisena yksilönä:

”Yritän valokuvata villieläimiä samalla tavalla, kuin kuvaisin ihmistä. Eläimiä kuvatessa joudun kuitenkin odottamaan, että ne esittelevät itsensä, ’poseeraavat’ muotokuvaansa. Tällä tavoin yritän ilmentää eläimet tuntevina ja aistivina olentoina, monasti ihmisten kaltaisina. (Vaikka usein ne ovat meitä parempia…mutta nyt eksyn aiheesta.)”

                                                                 Nick Brandt

Brandt kuvaa ilman zoomia ja teleobjektiivia keskikoon mustavalkofilmille Pentax 67 II -kamerallaan leikkien samalla syvyysterävyyksillä. Kuvat on siis otettu vain muutaman askeleen päästä kuvauskohteesta. Tämän kaltainen tasavertaisuus kuvauksen kohteen kanssa on mykistävää. Brandt ei päästä itseään taiteilijana selvästikään helpolla. Hän ei etsi oikotietä loistavaan otokseen, vaan odottaa kärsivällisesti (joskus jopa viikkoja) sitä täydellistä hetkeä, joka tekee kuvattavasta kuvaamisen arvoisen. Brandtin kuvissa draaman tuntu ei siis synny Photoshopilla, vaan sen synnyttää se maaginen hetki, jolloin kuvattavan ja kuvaajan visio yhdistyvät luonnollisesti, eivät pakotettuna.

Brandtin mustavalkoiset valokuvat hipovat paikoitellen lähes täydellisyyttä – hetkittäin kuvat tuntuvat jopa liian kauniilta. Viimeistään kuvien yhteyteen kirjoitetut näyttelytekstit rikkovat kuitenkin tämän kuvankauniin idyllin. Näyttelytekstit kertovat yhdessä tarkoin sommiteltujen kuvien kanssa surullista tarinaa ihmisten ahneudesta ja ajattelemattomuudesta. Samalla kuvat kertovat karuja faktoja ilmastonmuutoksen vaikutuksista eläinten elinolosuhteisiin sekä puhuvat yhteen ääneen eläinten suojelun tärkeydestä. Brandtin kuvat todistavatkin omalta osaltaan taiteen opetuksellisen potentiaalin puolesta. Taide toimii parhaimmillaan tiedon välittäjänä ja ajatusten herättelijänä. Kun lähdet näyttelystä astetta tietoisempana ympäristöstäsi, on museovierailu ollut kaiken vaivan arvoinen.

 

Vaikka näyttelyn valokuvat aiheuttivatkin lievän maailmantuskan, erityisesti näin vapun jälkimainingeissa, suosittelen ehdottomasti käymään näyttelyssä paikan päällä (taidehistorian opiskelijat pääsevät museoon muuten ilmaiseksi). Valokuvat ovat esillä Veturitallissa vielä reilun viikon ajan ennen kuin ne jatkavat matkaansa Ruotsiin ja Moskovaan. Kannattaa siis kiirehtiä, jos haluaa nähdä teokset livenä. Niille, jotka eivät Saloon asti ehdi, voin lohdutukseksi kertoa, että osa näyttelyn valokuvista on nähtävillä verkkogalleriassa. Kuvien yhteyteen liitetyissä teksteissä taiteilija kertoo omin sanoin, miten kukin kuva on syntynyt. Samat tekstit voi lukea itse näyttelyssä QR-koodeilla. Kätevää! 

31.1.–17.5.2015 Nick Brandt ”On This Earth, A Shadow Falls”, Salon taidemuseo Veturitalli.

Teksti ja kuvat Krista Mamia

Kirjoittaja on Kuvatus ry:n entinen varapuheenjohtaja

Taidehistoriallinen tarot-tuokio

Menneisyys

Kiirehdin pääsykokeisiin. En ehdottomasti halua, enkä voi olla myöhässä. Koko tulevaisuuteni on kortilla ja nyt on pantava parastaan. Paikka kuhisee toinen toistaan hukassa olevamman näköisiä humanistinalkuja. Kaikki on pääsykokeissa niin sekavaa.

"Jättäkää laukut luentosalin reunoille, mukaan saa ottaa vain kynän ja henkilöllisyystodistuksen."

"Entäs pyyhekumin?"

"Joo tottakai pyyhekumi kannattaa ottaa."

"Entäs viivotin?"

"No jos aiot tehdä marginaaleja, niin kyllä se sitten kannattaa olla."

"Varmaan terotinkin on ok?"

"Joo..."

"Mites toi vesipullo?

"Sen saa myös ottaa..."

Tilanne on niin jännittävä, että otan vahingossa mukaan koko penaalin. Ryntään viemään sen takaisin laukkuuni, etteivät vaan syytä huijauksesta. Kävin vessassa juuri ennen kokeen alkua ja heti pissattaa. Itse koe menee mielestäni hyvin, palaan parin tunnin päästä tekemään kokeen toisen osan. Kokeesta lähdettyäni kaikki tuntuu niin oudolta. Oliko elämäni nyt tässä? Jäänkö ikuisesti kaupan kassalle? Menikö koe ihan penkin alle vai olenko jo valmis maisteriksi? Ei meitä ollut siellä niin monta, pystyn helposti laskemaan todennäköisyyden sisäänpääsylleni, mutten luota prosentteihin.

Muutaman kuukauden päästä tulokset julkistetaan. Ystäväni kertoo, että tulokset tulevat keskiyöllä nettiin. Eivät tulleet. En saa unta, vaan herään muutaman sängyssä pyörityn tunnin jälkeen ja istun koneen eteen. Enää 12 minuuttia ja niiden on pakko tulla nettiin. 12 minuuttia kuluu ja siinä ne nyt on. Kamala määrä nimiä eikä taidehistoriaa löydy mistään. Yllättäen se on aakkosjärjestyksessä viimeisten joukossa.

Tuossa se nyt on! Minä tein sen, minä voitin! Vähän yli kuukauden päästä elämäni voi todella alkaa. Kaikki tuntuu taas niin valoisalta. Aurinko paistaa, enkä voisi olla onnellisempi. Onnitteluviestejä satelee kaikista galakseista.

Nykyisyys

Istun työpöytäni äärellä kotona ja avaan tiiliskiven kokoisen kirjan, johon kolme ihmistä on tehnyt alleviivauksia. Kirja näyttää sivu sivulta aina vain enemmän lasten värityskirjalta, tekisi itsekin mieli alkaa värittämään. Ryhtini on huonompi päivä päivältä, selkään jomottaa ja niska on jumissa. Ei olisi pitänyt tutustumisviikolla jättää ergonomia-luentoa välistä.

Aurinko paistaa ulkona, mutten rohkene lähteä edes opiskelijalounaalle kamalaan tuuleen ja tuiverrukseen. Parempi pysytellä sisällä, mikäs minulla kaikkien näiden kirjojen keskellä. Yritän oppia ja sisäistää kaiken, mutta opittavaa tietoa on yksinkertaisesti liikaa. Täytyykö minun edes oikeasti tietää kaikesta kaikki? Odotan jo seuraavaa tenttiä, vaikka siihen on vielä melkein kuukausi. Opintopisteiden saaminen tuntuu samalta kuin uusien Pokémonien rekisteröiminen Pokédexiin, siihen jää koukkuun. Opintopisteitä ei voi kouluttaa, mutta ne kouluttavat minut.

Vappu lähestyy kiivasta tahtia. Kaiken maailman ihmiset toivottelevat sähköpostitse "hyvää vapunaikaa". Vappu on opiskelijan joulu - lahjana tosin on vain omat juomat ja ainejärjestön radioaktiivinen booli. Monen yliopisto-opiskelijan lukuvuosi päättyy vappuun, totta kai sitä pitää juhlia. Minä en halua juhlia ensimmäisen opiskeluvuoteni loppumista. Ei enää lounastreffejä, humanistihiprakkaa, hallituksen kokouksia, tulostinläpysköjä tai luentokuulusteluja moneen kuukauteen. Ensimmäinen vuoteni meni hujauksessa, enkä saa sitä koskaan takaisin. Ensi vuosi on kaikesta huolimatta toivoa täynnä - perusopinnot vaihtuvat aineopintoihin, uudet ykköset saapuvat, Pokémoneja ropisee kuin Vegasin rahapeleissä.

Tulevaisuus

Graduni loppumetreillä saan puhelun, jossa minua pyydetään ryhtymään Dionysos-jumalan kunniaksi pystytettävän uuden glyptoteekin perustajaksi ja luonnollisesti johtajaksi. Paraisten rannoille oli kuulemma huuhtoutunut satoja antiikin Kreikan patsaita, aika erikoinen sattuma. Tuntuu kuin kaikki yliopisto-opintoni olisivat johdatelleet minua tähän kohtaloon.

Teen 60-vuotisen uran glyptoteekin johtajana. Paraisille perustettu glyptoteekki on kasvanut valtavasti, ja kattaa lopulta monen hehtaarin puiston, jota tullaan ihastelemaan kaikista maailman kolkista. Suomen talous kasvaa koko ajan lisääntyvän turismin turvin. Uuden 5000 euron setelin muotokuvassa hymyilen vienosti. Testamenttaan omaisuuteni Turun yliopistolle. Mutantoituneen rottakuninkaan asuttama ex-ainejärjestötalo Mimesis puretaan vihdoin maan tasalle, ja sen tilalle pystytetään muistokseni Otto Lehtosen rauhanalttari.

-

Kuvat on otettu Kööpenhaminan Statens Museum for Kunstissa.

Teksit ja kuvat Otto Lehtonen

Taide yhteiskunnallisen debatin polttopisteessä

Viimeisin vaalitulos on herättänyt taideväen piirissä pohdintaa kulttuurialan tulevaisuudesta. Huoli on varmasti perusteltua, sillä lähellä siintävä valmistuminen muistuttelee työllistymisen vaikeudesta ja työelämään sijoittumisesta. Erityisesti taidehistorian opiskelijat päätyvät hyvin usein juuri julkiselle sektorille, johon tulee eittämättä kohdistumaan leikkauksia. Onko meillä opiskelijoilla todella elämää valmistumisen jälkeen? Minkälaisin odotuksin tulevat opiskelijat valmistautuvat tutkintonsa suorittamiseen?

Valtaväestön silmin taide näyttäytyy vaikeasti hahmotettavana ja etäisenä. Jo sana kulttuuri luo monelle mielikuvia elitistisestä ja tavallisesta ihmisestä vieraantuneesta koneistosta. Akavan Erityisalat ja Museoalan ammattiliitto julkaisivat vastikään kannanoton, jossa museoalan kesätyö- ja harjoittelupaikkojen pilkkahintaiseen palkkaukseen toivottaisiin muutosta. Erityisesti pienten kuntien sisällä museot ovat jo ennestään ahtaalla, työntekijöille ei makseta työehtosopimusten mukaista palkkaa ja uhka henkilökunnan irtisanomista on jatkuvasti korvan takana. Museoiden määrärahoja leikataan ja omalle kulttuuriselle pääomallemme annetaan yhä vähemmän arvoa. Onko museo- ja koko kulttuurialalla sitten niin huonoksi leivottu imago, etteivät päättäjät ja kansalaiset koe sen turvaamista kovin tärkeänä näinä valtion tiukkoina aikoina? 

Myös "Suomea suomalaisille" ajavien perussuomalaisten olisi hyvä pitää mielessä, että käsitys nykyisestä Suomesta ja kansallisisentiteetistä luotiin voimakkaasti nimenomaan taiteen avulla. Lisäksi taiteella on osittain edelleenkin kansallistunnetta nostattava merkitys ja taidekentän ansiot ovat ennen kaikkea kulttuurista valuuttaamme kohottavia ansioita. Se, että taide koetaan vieraaksi on tuskin rivikansalaisten vika. Toisaalta "korkea" taide on kuulunut vain osalle väestöstä aina renessanssin ajoista lähtien. Erilaiset käsityötaiteet ovat kuitenkin kukoistaneet aina kansan keskuudessa, joten kyse on pikemminkin taiteen arvotuksesta ja siihen liittyvistä mielikuvista. Korkean ja matalan taiteen dikotomia on voimakas kulttuurisesti erottava tekijä edellään tänä päivänä. Se myös ohjaa ja ikävällä tavalla luo asenteita jo taideinstituutioiden sisällä: esimerkiksi populaarikulttuurin kuvasto ei varsinaisesti kuulu taidehistorian tutkimuksen piiriin. Taide on ja tulee tulevaisuudessakin olemaan kuitenkin vahvasti yhteiskuntaan ja ideologioihin linkittyvä kannanottaja tai statisti. Taide on inhimillisintä meissä, ja siksi taidealan etu- ja takarintamalla operoivien panostuksia olisi turvattava ja arvostettava.

Toisaalta myös taidekenttä on jakaantunut näennäisesti konservatiiviseen museoinstituutioiden kattojärjestelmään ja taiteentekijöiden liberaaliin vastakulttuuriin. Kuitenkin kansan ja median silmissä koko taiteen vaikutusalue niputetaan usein yhden ja saman "vihervasemmistolaisen kuplan" sisään kuuluvaksi. Miksi taiteella sitten on niin marginaaliin assosioitava rooli? Erityisesti nykytaide kärsii kuluttajiensa homogenoitumisesta. Museoiden kävijämäärät ja kävijät noudattavat melko samaa kaavaa vuodesta toiseen, ja nykytaiteella on kiistämättä maine hankalasti ymmärrettävänä ja lähestyttävänä. Mielessäni herää kysymys, voisimmeko me, tulevat taidealan toimijat ja asiantuntijat tehdä asialle jotakin, onko nykytaiteen (ja ylipäätään taiteen) imagoa tarpeen muuttaa ja onko se edes mahdollista? Jos on, niin millä keinoin?

Heitänkin pallon Teille lukijoille, millaisia ajatuksia koko taidekentän rooli tänä päivänä herättää?

Teksti ja kuvat Vilma Mättö, taidehistorian kolmannen vuoden opiskelija ja Kuvatus ry:n varajäsen

”Don't touch it, we could die” - kun ensikertalainen eksyy performanssitapahtumaan

“Tonight ilmenee jotenkin kai ajatuksen voimalla tai muuten omalakisesti. Joka kerta toteutuessaan aiheuttaa se meissä asianosaisissa suurta hämmästystä. Ehdimme jo tottua tapahtuman tapahtuvan tavallisesti Suomenlinnan saarella Galleria Augustassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Olemme joutuneet korjaamaan käsityksiämme ja oppineet että Tonight on liikkuva. Emme osaa selittää miksi. Ehkä huvin vuoksi.”

Tomasz Szrama

 

En ole koskaan nähnyt yhtäkään performanssiesitystä. Jos olenkin, ne ovat olleet täysin mitäänsanomattomia, eivätkä ole siis jääneet lainkaan mieleeni. Turussa Kutomossa 10.4. järjestetty peformanssitapahtuma Tonight – Tapahtuma performanssitaiteelle lupasi mielenkiintoisia esiintyjiä koko yöksi, alkaen klo 23:59 ja päättyen 06:00 aamulla. Vähempikin kauhistuttaisi viatonta performanssineitsyttä, mutta päätän ylittää itseni ja heittäytyä uteliain mielin itselleni tuntemattoman ilmaisutavan maailmaan.

En tiedä yhtään mitä odottaa, ja hyvä niin. Päästäni kyllä löytyy jonkinlainen sekava ja ällöttävä mielikuva siitä, mitä performanssitaide on, mutta aion parhaani mukaan hylätä omat ennakkoluuloni ja opitut stereotypiat. Istun alas ystävieni kanssa uuden ja juuri maalatulta tuoksuvan Studio 2:n lattialle. Yleisöä on tilan kokoon nähden ihan mukavasti, ja ilma on odotuksen sähköistämä. 

Ensimmäisen näkemäni esityksen alussa taiteilija Tomasz Szrama avaa housujensa sepaluksen ja alkaa kiskomaan ulos alushousujaan. Voi helvetti, ei kai heti ensimmäiseksi tarvitse katsella tuntemattoman miehen penistä, ja vielä eturivissä, ajattelen hetkellisen kukkahattutätikohtauksen vallassa. Boksereiden napit lentelevät pitkin ja poikin, kun kangas repeilee ja palanen kerrallaan alushousut tulevat ulos. Ei vilaustakaan sukupuolielimistä. Szrama asettaa kangasmytyn kahvinkeittimeen pannun paikalle, ja pyytää neljää vapaaehtoista. Kolme löytyy heti, katselen hetken ympärilleni, ja kun neljättä ei näy eikä kuulu, päätän itse mennä mukaan. Kaikki tai ei mitään!

Tomasz Szrama

 

Esityksen vaikuttavin hetki syntyy, kun taiteilija pukee vapaaehtoisten päälle muovipussit paidoiksi, ja täyttää rintataskunsa pakastetuilla vadelmilla. Hän halaa meitä vuorotellen, ja paitaan leviää verenpunainen, jokaisen halauksen jälkeen kasvava tahra. Tulee vuoroni. Hetki on todella intiimi, mutta ei yhtään kiusallinen. Pitkän halauksen aikana tunnen sydämeni kohdalla marjojen jäätävän kylmyyden. Niiden kontrasti Szraman lämpimään kehoon on häkellyttävä. Irtaudumme toisistamme, ja kokemaani tunnetta on vaikea kuvailla. Olen osa jotakin suurempaa, mutta en yhtään tiedä että mitä. 

Kaikki päättyy fysiikan lakeja hyödyntävään temppuun, jossa punaviini lentää, tavarat hajoilevat ja viinilasi menee sulavasti pöydästä läpi. Lopuksi taiteilija puristaa revittyihin alushousuihinsa tippuneen kahvin pieneen kuppiin, ja asettaa sen lattialle. Potkaisen sen vahingossa kumoon esityksen päätyttyä. Oi miten noloa.

Shannon Cochrane

 

 Esitykset jakautuvat tasaisesti Studio 1:n ja 2:n välille. Taukoja riittää, ja toisinaan ne tuntuvat venyvän turhankin pitkiksi. Sähköt katkeavat kesken Siiri Nevalaisen esityksen, kun monta samaan aikaan päälle kytkettyä vedenkeitintä on liikaa sähköverkolle. ”Don't touch it, we could die” yksi tapahtuman järjestäjistä sanoo, kun joku häärää sulakkeiden ääressä. Kuulostaapa lupaavalta. En ole varma pitäisikö olla vähän hermostunut vai huvittunut, joten juon lisää viiniä. Esitys jatkuu, ja saamme kuulla tarinoita taiteilijan ystävistä. Metallisia teepalloja kilkuttelemalla luotu, kirjoituskoneen naputtelua muistuttava ääni on nerokas. Mahtavan yksinkertaista!

”This is not a performance” Shannon Cochrane toteaa useasti oman esityksensä aikana. Toisin kuin useimmat muut yön taiteilijat, hän käyttää esityksessään ainoastaan kehoaan. Vain rytmikkäät askeleet kaikuvat hiljaisessa studiossa, kun taiteilija toistaa koreografiaansa uudestaan ja uudestaan. Hypnotisoidun huomaamattani. Tekikö hän tuon liikkeen viime kierroksella? Muuttuiko jokin vai ei? Hikikarpalot alkavat valua esiintyjän otsalla, ja askeleiden ääniin yhtyy hengästynyttä puhinaa. Ajatukseni harhailevat. Mitähän kellokin jo on? Skarppaa nyt, olet taidehistorian opiskelija. Tämä on tärkeää. Aikaisemmin juomani kahvi ei enää vaikuta, ja nauttimani viini ottaa vallan. 

Mireia Arnellan esitys on yksi hämmentävimmistä. Kanasta irroitettu nahka naamallaan hän syljeskelee pitkin studiota puukuulia, ja kehoittaa yleisöä pitämään ne ja itsenä liikkeessä. Lattialla vierivät kuulat ja ihmisten laahustavat askeleet luovat turruttavan äänimaailman, joka saa unohtamaan ajan ja paikan. Arnella sitoo vyötäröllään roikkuvaan köyteen kiinni kanan, jonka nahan hän oli aikaisemmin asetellut silmilleen. Taiteilija vetää raatoa perässään ympäri stuodiota, ja alkaa sitten mäiskimään sillä itseään. Jahas. Ällöttävää ja kummallista, mutta silti olen vaikuttunut.

Mirei Arnella

Väsymys voittaa lopulta noin kello neljältä aamuyöllä. Seuraavana päivänä harmittelen, etten jaksanut pidempään, ja päätän ensi kerralla edes yrittää jättää viinin vähemmälle. Analyyttiseen tapaani yritän miettiä, mitähän kaikki nyt sitten tarkoitti, ja tajusinko yhtään mitään, varsinkaan mitään oleellista ja merkittävää. Päätän, ettei millään sellaisella ole oikeastaan väliä. Kyse on performanssista: Mikä tahansa on mahdollista, mitä tahansa voi tapahtua, ja se tulee vain kokea.

Teksti ja kuvat Isa Lehtinen