Taide yhteiskunnallisen debatin polttopisteessä

Viimeisin vaalitulos on herättänyt taideväen piirissä pohdintaa kulttuurialan tulevaisuudesta. Huoli on varmasti perusteltua, sillä lähellä siintävä valmistuminen muistuttelee työllistymisen vaikeudesta ja työelämään sijoittumisesta. Erityisesti taidehistorian opiskelijat päätyvät hyvin usein juuri julkiselle sektorille, johon tulee eittämättä kohdistumaan leikkauksia. Onko meillä opiskelijoilla todella elämää valmistumisen jälkeen? Minkälaisin odotuksin tulevat opiskelijat valmistautuvat tutkintonsa suorittamiseen?

Valtaväestön silmin taide näyttäytyy vaikeasti hahmotettavana ja etäisenä. Jo sana kulttuuri luo monelle mielikuvia elitistisestä ja tavallisesta ihmisestä vieraantuneesta koneistosta. Akavan Erityisalat ja Museoalan ammattiliitto julkaisivat vastikään kannanoton, jossa museoalan kesätyö- ja harjoittelupaikkojen pilkkahintaiseen palkkaukseen toivottaisiin muutosta. Erityisesti pienten kuntien sisällä museot ovat jo ennestään ahtaalla, työntekijöille ei makseta työehtosopimusten mukaista palkkaa ja uhka henkilökunnan irtisanomista on jatkuvasti korvan takana. Museoiden määrärahoja leikataan ja omalle kulttuuriselle pääomallemme annetaan yhä vähemmän arvoa. Onko museo- ja koko kulttuurialalla sitten niin huonoksi leivottu imago, etteivät päättäjät ja kansalaiset koe sen turvaamista kovin tärkeänä näinä valtion tiukkoina aikoina? 

Myös "Suomea suomalaisille" ajavien perussuomalaisten olisi hyvä pitää mielessä, että käsitys nykyisestä Suomesta ja kansallisisentiteetistä luotiin voimakkaasti nimenomaan taiteen avulla. Lisäksi taiteella on osittain edelleenkin kansallistunnetta nostattava merkitys ja taidekentän ansiot ovat ennen kaikkea kulttuurista valuuttaamme kohottavia ansioita. Se, että taide koetaan vieraaksi on tuskin rivikansalaisten vika. Toisaalta "korkea" taide on kuulunut vain osalle väestöstä aina renessanssin ajoista lähtien. Erilaiset käsityötaiteet ovat kuitenkin kukoistaneet aina kansan keskuudessa, joten kyse on pikemminkin taiteen arvotuksesta ja siihen liittyvistä mielikuvista. Korkean ja matalan taiteen dikotomia on voimakas kulttuurisesti erottava tekijä edellään tänä päivänä. Se myös ohjaa ja ikävällä tavalla luo asenteita jo taideinstituutioiden sisällä: esimerkiksi populaarikulttuurin kuvasto ei varsinaisesti kuulu taidehistorian tutkimuksen piiriin. Taide on ja tulee tulevaisuudessakin olemaan kuitenkin vahvasti yhteiskuntaan ja ideologioihin linkittyvä kannanottaja tai statisti. Taide on inhimillisintä meissä, ja siksi taidealan etu- ja takarintamalla operoivien panostuksia olisi turvattava ja arvostettava.

Toisaalta myös taidekenttä on jakaantunut näennäisesti konservatiiviseen museoinstituutioiden kattojärjestelmään ja taiteentekijöiden liberaaliin vastakulttuuriin. Kuitenkin kansan ja median silmissä koko taiteen vaikutusalue niputetaan usein yhden ja saman "vihervasemmistolaisen kuplan" sisään kuuluvaksi. Miksi taiteella sitten on niin marginaaliin assosioitava rooli? Erityisesti nykytaide kärsii kuluttajiensa homogenoitumisesta. Museoiden kävijämäärät ja kävijät noudattavat melko samaa kaavaa vuodesta toiseen, ja nykytaiteella on kiistämättä maine hankalasti ymmärrettävänä ja lähestyttävänä. Mielessäni herää kysymys, voisimmeko me, tulevat taidealan toimijat ja asiantuntijat tehdä asialle jotakin, onko nykytaiteen (ja ylipäätään taiteen) imagoa tarpeen muuttaa ja onko se edes mahdollista? Jos on, niin millä keinoin?

Heitänkin pallon Teille lukijoille, millaisia ajatuksia koko taidekentän rooli tänä päivänä herättää?

Teksti ja kuvat Vilma Mättö, taidehistorian kolmannen vuoden opiskelija ja Kuvatus ry:n varajäsen

”Don't touch it, we could die” - kun ensikertalainen eksyy performanssitapahtumaan

“Tonight ilmenee jotenkin kai ajatuksen voimalla tai muuten omalakisesti. Joka kerta toteutuessaan aiheuttaa se meissä asianosaisissa suurta hämmästystä. Ehdimme jo tottua tapahtuman tapahtuvan tavallisesti Suomenlinnan saarella Galleria Augustassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Olemme joutuneet korjaamaan käsityksiämme ja oppineet että Tonight on liikkuva. Emme osaa selittää miksi. Ehkä huvin vuoksi.”

Tomasz Szrama

 

En ole koskaan nähnyt yhtäkään performanssiesitystä. Jos olenkin, ne ovat olleet täysin mitäänsanomattomia, eivätkä ole siis jääneet lainkaan mieleeni. Turussa Kutomossa 10.4. järjestetty peformanssitapahtuma Tonight – Tapahtuma performanssitaiteelle lupasi mielenkiintoisia esiintyjiä koko yöksi, alkaen klo 23:59 ja päättyen 06:00 aamulla. Vähempikin kauhistuttaisi viatonta performanssineitsyttä, mutta päätän ylittää itseni ja heittäytyä uteliain mielin itselleni tuntemattoman ilmaisutavan maailmaan.

En tiedä yhtään mitä odottaa, ja hyvä niin. Päästäni kyllä löytyy jonkinlainen sekava ja ällöttävä mielikuva siitä, mitä performanssitaide on, mutta aion parhaani mukaan hylätä omat ennakkoluuloni ja opitut stereotypiat. Istun alas ystävieni kanssa uuden ja juuri maalatulta tuoksuvan Studio 2:n lattialle. Yleisöä on tilan kokoon nähden ihan mukavasti, ja ilma on odotuksen sähköistämä. 

Ensimmäisen näkemäni esityksen alussa taiteilija Tomasz Szrama avaa housujensa sepaluksen ja alkaa kiskomaan ulos alushousujaan. Voi helvetti, ei kai heti ensimmäiseksi tarvitse katsella tuntemattoman miehen penistä, ja vielä eturivissä, ajattelen hetkellisen kukkahattutätikohtauksen vallassa. Boksereiden napit lentelevät pitkin ja poikin, kun kangas repeilee ja palanen kerrallaan alushousut tulevat ulos. Ei vilaustakaan sukupuolielimistä. Szrama asettaa kangasmytyn kahvinkeittimeen pannun paikalle, ja pyytää neljää vapaaehtoista. Kolme löytyy heti, katselen hetken ympärilleni, ja kun neljättä ei näy eikä kuulu, päätän itse mennä mukaan. Kaikki tai ei mitään!

Tomasz Szrama

 

Esityksen vaikuttavin hetki syntyy, kun taiteilija pukee vapaaehtoisten päälle muovipussit paidoiksi, ja täyttää rintataskunsa pakastetuilla vadelmilla. Hän halaa meitä vuorotellen, ja paitaan leviää verenpunainen, jokaisen halauksen jälkeen kasvava tahra. Tulee vuoroni. Hetki on todella intiimi, mutta ei yhtään kiusallinen. Pitkän halauksen aikana tunnen sydämeni kohdalla marjojen jäätävän kylmyyden. Niiden kontrasti Szraman lämpimään kehoon on häkellyttävä. Irtaudumme toisistamme, ja kokemaani tunnetta on vaikea kuvailla. Olen osa jotakin suurempaa, mutta en yhtään tiedä että mitä. 

Kaikki päättyy fysiikan lakeja hyödyntävään temppuun, jossa punaviini lentää, tavarat hajoilevat ja viinilasi menee sulavasti pöydästä läpi. Lopuksi taiteilija puristaa revittyihin alushousuihinsa tippuneen kahvin pieneen kuppiin, ja asettaa sen lattialle. Potkaisen sen vahingossa kumoon esityksen päätyttyä. Oi miten noloa.

Shannon Cochrane

 

 Esitykset jakautuvat tasaisesti Studio 1:n ja 2:n välille. Taukoja riittää, ja toisinaan ne tuntuvat venyvän turhankin pitkiksi. Sähköt katkeavat kesken Siiri Nevalaisen esityksen, kun monta samaan aikaan päälle kytkettyä vedenkeitintä on liikaa sähköverkolle. ”Don't touch it, we could die” yksi tapahtuman järjestäjistä sanoo, kun joku häärää sulakkeiden ääressä. Kuulostaapa lupaavalta. En ole varma pitäisikö olla vähän hermostunut vai huvittunut, joten juon lisää viiniä. Esitys jatkuu, ja saamme kuulla tarinoita taiteilijan ystävistä. Metallisia teepalloja kilkuttelemalla luotu, kirjoituskoneen naputtelua muistuttava ääni on nerokas. Mahtavan yksinkertaista!

”This is not a performance” Shannon Cochrane toteaa useasti oman esityksensä aikana. Toisin kuin useimmat muut yön taiteilijat, hän käyttää esityksessään ainoastaan kehoaan. Vain rytmikkäät askeleet kaikuvat hiljaisessa studiossa, kun taiteilija toistaa koreografiaansa uudestaan ja uudestaan. Hypnotisoidun huomaamattani. Tekikö hän tuon liikkeen viime kierroksella? Muuttuiko jokin vai ei? Hikikarpalot alkavat valua esiintyjän otsalla, ja askeleiden ääniin yhtyy hengästynyttä puhinaa. Ajatukseni harhailevat. Mitähän kellokin jo on? Skarppaa nyt, olet taidehistorian opiskelija. Tämä on tärkeää. Aikaisemmin juomani kahvi ei enää vaikuta, ja nauttimani viini ottaa vallan. 

Mireia Arnellan esitys on yksi hämmentävimmistä. Kanasta irroitettu nahka naamallaan hän syljeskelee pitkin studiota puukuulia, ja kehoittaa yleisöä pitämään ne ja itsenä liikkeessä. Lattialla vierivät kuulat ja ihmisten laahustavat askeleet luovat turruttavan äänimaailman, joka saa unohtamaan ajan ja paikan. Arnella sitoo vyötäröllään roikkuvaan köyteen kiinni kanan, jonka nahan hän oli aikaisemmin asetellut silmilleen. Taiteilija vetää raatoa perässään ympäri stuodiota, ja alkaa sitten mäiskimään sillä itseään. Jahas. Ällöttävää ja kummallista, mutta silti olen vaikuttunut.

Mirei Arnella

Väsymys voittaa lopulta noin kello neljältä aamuyöllä. Seuraavana päivänä harmittelen, etten jaksanut pidempään, ja päätän ensi kerralla edes yrittää jättää viinin vähemmälle. Analyyttiseen tapaani yritän miettiä, mitähän kaikki nyt sitten tarkoitti, ja tajusinko yhtään mitään, varsinkaan mitään oleellista ja merkittävää. Päätän, ettei millään sellaisella ole oikeastaan väliä. Kyse on performanssista: Mikä tahansa on mahdollista, mitä tahansa voi tapahtua, ja se tulee vain kokea.

Teksti ja kuvat Isa Lehtinen

Kevään Kuvastin ulos vappuna

Kuvatuksen ainejärjestölehti Kuvastin ilmestyy jälleen ensiviikolla, teemanaan rakkaus. Tämän tiimoilta Kuvastimen toimitus vieraili uudistuneen Kiasman avajaisissa alkukeväästä. Esille oli koottu valokuvaaja Robert Mapplethorpen mittavaa uraa 250 teoksen voimin avaava näyttely ja lisäksi perinteisen muotokuva-aiheen tulkintaa nykytaiteen keinoin tutkiva Face to Face, sekä ihmisen suhdetta maailmaan ja luonnonvoimiin pohtiva Elementit. Lisätietoa Kiasman näyttelyistä löydät täältä.

Lue lisää Kuvastimesta ja muista hakea omasi Sirkkalasta ensiviikolla!

Lehtivastaavat Aleksandra Turunen ja Siiri Sainio

Kuvat Siiri Sainio

Pelkkää pornoa - Ny Carlsberg Glyptoteket

Ny Carlsberg Glyptotek

Kööpenhamina, Tanska

Aukioloajat ja muut tiedot löytyvät täältä

Kävin viime elokuussa ensimmäistä kertaa Kööpenhaminassa. Kuten käytännössä kaikki siellä käyneet tuttuni, minäkin rakastuin tuohon vaikeasti kuvailtavalla tavalla ihmeelliseen ja jopa taianomaiseen kaupunkiin. Kööpenhaminassa kaikki tuntuu olevan kohdillaan - se on Pohjoismaisen designin ja muodin pääkaupunki, luultavasti maailman ainoa paikka, jossa pyöräily voi olla samaan aikaan käytännöllistä, coolia ja turvallista, ja jossa jokainen kadunkulma ja talo on fotogeeninen. Jos et ole vielä Kööpenhaminassa käynyt, mutta olet suunnittelemassa ulkomaan ekskursiota syystä tai toisesta - look no further! Mene rakas ystävä Kööpenhaminaan, et tule katumaan sitä.

Kuten kaupunkia itseään, on myös uutta lempimuseotani Ny Carlsberg Glyptotekiä (joka muuten sijaitsee kuuluisan Tivoli-huvipuiston vieressä) vaikea kuvailla sanoin. Koko museo on niin ulkoa, sisältä, alta, päältä kuin keskeltäkin puhdasta pornoa kauneutta janoavalle sielulle. Jos erityisesti antiikin/uusklassiset alastomat miespatsaat ovat sydäntäsi lähellä, niin this is the place to be. Glyptotekistä löytyy taatusti jokaiselle jotakin - jos penikset ja pakarat eivät innosta, voi istuutua museon keskiosan sisäpuutarhaan ja olla yhtä luonnon kanssa. Museo on silkkaa tähtisadetta ja keijupölyä myös ulkopuolelta, pihalta löytyy muun muassa Auguste Rodinin Ajattelija.

Yksi vakava vika Glyptotekissä kuitenkin on - se on aivan liian iso ja monipuolinen sisäistettäväksi yhdellä kertaa. Kannattaa syödä runsaskalorinen ateria ennen museoon menoa, eikä missään nimessä tule unohtaa terveyssandaaleja. Itse olin valitettavasti nälkäinen, ja oikea jalkani oli jo puolittain haudassa, joten kymmenet eri huoneet ja salit tuli mentyä läpi hätäisesti. Sama ongelma pätee moniin muihin upeisiin ja valtaviin museoihin. Mielestäni olisi eettistä laittaa museon ulkopuolelle varoituskyltti "Suositellaan vain täysissä ruumiin ja sielun voimissa oleville turisteille".

Ny Carlsberg Glyptotekin upea sisäpuutarha vilahtaa kuvan herraspatsaan helman alta.

Pysyvän näyttelyn lisäksi Glyptotekissä on myös luonnollisesti vaihtuvia näyttelyitä. Kaiken tämän järjettömän upeuden lisäksi siellä järjestetään myös konsertteja ja ... (drumroll) ... m u o t i n ä y t ö k s i ä ...! Vaihtuvana näyttelynä siellä vieraillessani oli sattumoisin ranskalaista taidetta, mm. Edgar Dégas'n tauluja ja pikkuballeriina-patsas. Sacré bleu!

Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu, että kohtalottaret olivat ennustaneet saapumiseni jo vuosituhansia sitten, ja järjestäneet koko jutun ihan vain minua varten. Vähätellen voisi sanoa, että Ny Carlsberg Glyptotekista tuli kertaheitolla lempipaikkani koko universumissa.

Teksti ja kuvat Otto Lehtonen