Turku Through the Looking-Glass [Part I]

  

Turku Through the Looking-Glass -kuvasarjassa nähdään välähdyksiä turkulaisesta arkkitehtuurista

Kuvat: Otto Lehtonen

Miksi katsella lasin läpi, kun voi astua sisäänkin?

Oletko koskaan jättänyt menemättä sisään mielenkiintoisen oloiseen taidegalleriaan sen tyhjyyden vuoksi? Entä ollut jo astumassa sisälle, mutta sitten alkanut pohtia, mitkä olivatkaan gallerioiden ostokäytännöt ja perääntynyt epäillen ”kiitos, ihan vain katselen” –asenteen korrektiutta? Luulenpa että olet. Tässä tarina vastaavanlaisesta tilanteesta, jossa päähenkilö nielee ylpeytensä ja hetkeä myöhemmin poistuu paikalta alkutilanteeseen nähden täysin vastakohtaisessa mielentilassa.

Huhtikuussa kävelin Helsinkiläisen Taidesalonki Piirron ohi kaksi kertaa ennen kuin uskaltauduin sisälle. Autioon taidegalleriaan astuminen on toisinaan hankalaa, mutta kun seinille ripustettujen teosten viereen on kiinnitetty suurehkot hintalaput on tilaan astuminen tuplasti vaikeampaa. Odotetaankohan minulta nyt löysiä lompakonnyörejä tai määrätietoista ostoshenkeä? Entä onko ulkonäköni oikea? Käännytetäänköhän minut ulos, kun käy ilmi, että päälläni oleva vaatekerta on aikoinaan ollut pilkkahintainen?

Ovi narahti kovaan ääneen kun suljin sen takanani. Matolle astuttuani kajahti huoneeseen fanfaaria muistuttava merkkiääni, joka houkutteli galleristin paikalle takahuoneen toimistostaan. Tarvittiin yksi skannerinomainen katse, ja toivonkipinä naisen kasvoilla sammui vaihtuen tavanomaiseen, lämpimään asiakaspalveluhymyyn. Sain kuulemma katsella rauhassa ja kysyä mitä tahansa mieleenjuolahtavaa. 

Taidesalonki Piirto, kuva galleriakeskiviikko.fi

Jäin siis yksin seinille ripustettujen, taiteilija Tapani Piirron myytävinä olevien töiden kanssa. Pikaisen yleiskuvan saatuani huomasin olevani leninkeihin puettujen tyttöjen ja naisten ympäröimä. Olkoonkin, että olin yksin myös näiden kehyksien sisään taltioitujen henkilöiden joukossa: iltapukuihin puetut ihmiset olivat järjestäen kääntyneet katsojasta poispäin luoden ympärilleni kommunikoimattomuuden kuplan. He vaikuttivat paljailla niskoillaan ja puolittain näkyvillä sivuprofiileillaan.

Poiskääntyneisyys ja puhumattomuus toisaalta objektivoivat kuvien henkilöt altistaen heidät esteettömälle tirkistelylle, toisaalta ansioituneesti sulkivat katsojan ulkopuolelle vaikuttaen uppoutuneilta hyvinkin henkilökohtaisiin mietteisiinsä. En tiedä kuinka kauan seisoin siinä liikkumatta, aistien ja imien itseeni tilan kokonaisvaltaista hiljaisuutta. Sen hetken ajan en kuullut lainkaan kadun ääniä, enkä toimistosta kuuluvaa tietokoneen näppäimien naksumista. Unohdin neljän kuukauden kokonaisbudjettini suuruiset numerot teosten vieressä ja soimasin itseäni kaikista niistä kerroista, kun olin jänistäen kävellyt tämänkaltaisten kokemusten ohi.
 

Tapani Piirto: Sydämessäni, kuva: www.piirto.com

Tuijottaessani erästä tummapukuista naista osittain lumoutuneena, osittain ehkä  uhmakkaan halukkaana tekemään selväksi, että ilmeisestä rahattomuudestani huolimatta olin varteenotettava taiteenystävä, herätin kuin herätinkin galleristin huomion. Uudenlainen ilme kasvoillaan hän asteli näyttelytilaan ja tuntui tarkastelevan olemustani. Hetken kuluttua hän kysyi maalaanko itse. Naurahdin ja kerroin, että opiskelen kyllä taidetta, tosin teoreettisesta näkökulmasta. Tuntui hienolta sanoa se ääneen erityisesti tässä tilassa, ja galleristi tuli selvästi iloiseksi kuullessaan äänestäni kuultavan tyytyväisyyden ja ylpeyden. Hän tuntui näkevän minut nyt tulevaisuuden potentiaalisena lisänä yhteystietoluetteloon, eikä kahden euron kirpparilöytötakissaan sattumalta sisään törmänneenä opiskelijana.

Keskustelimme hetken Piirron maalaustekniikasta ja esilläolevien teosten valoisuudesta. Sain selattavakseni kansioon taltioituja lehtijuttuja itse taiteilijasta ja salongin tapahtumista. Kuunnellessani galleristin kertomusta siitä, kuinka Piirto työskentelee öisin kirkasvalolamppujensa valossa sain vihiä seikasta, mikä edessäni seisovan naisen oli ehkä osaltaan ajanut tähän työhön.

Juuri tällaiset kohtaamiset.

Siinä hetkessä ymmärsin konkreettisesti takaraivossani vielä ilman vahvistusta häilyneen ajatuksen siitä, että galleristiksi ryhtyminen pelkät euronmerkit silmissä on, Kuvatuksen työelämäseminaarissa puhujana ollutta Pilvi Kalhamaa lainaten, taidehistorioitsijan itsemurha.

Kuka sellaisen haluaa tehdä? Asiaankuuluvasti kouluttautunut galleristi tietää esilleasettamansa taiteen arvon kunnioittaen sitä, odottamatta asiakkailtaan hätäisillä ostopäätöksillä tyydytettyä kulutushysteriaa. Kyse on taidegalleriassa muustakin kuin materiasta. Ihmiskontakteista, keskusteluista, eri näkökulmista. Niin ja siitä taiteesta.

Poistuin Taidesalonki Piirrosta sähköpostiosoitteeni uusien näyttelyiden avajaiskutsuille tarkoitetulla listalla ja varmana siitä, ettei suurimmillakaan hintalapuilla ollut enää vaikutusta galleriavierailuideni toteutumiseen. Kirjoitin mielessäni listan kysymyksiä, jotka aion esittää seuraavalle kohtaamalleni galleristille, naiiviuttani kavahtamatta, vilpitöntä mielenkiintoani ja kunnioitustani heidän arvokasta työtään kohtaan osoittaen. Sellaisia kysymyksiä, joihin äskeisen kokemukseni perusteella tiesin heidän vastaavan enemmän kuin mielellään. Sellaisia kysymyksiä, joihin minä taidehistorioitsijana ja galleristina vastaisin enemmän kuin mielelläni. 

Taidesalonki Piirto Facebookissa ja Galleriakeskiviikon sivuilla

Kirjoittaja Ida Martikainen on taidehistorian opiskelija ja Kuvatus ry:n hallituksen jäsen

Graffiti-workshop aistielämyksenä

Viime lauantaina aurinkoinen sää helli Turkua, ja paljon kaikenlaista jännittävää sattui samalle päivälle. Ensin nautin Turun filharmonisen orkesterin 7 kukkulaa soi -tapahtumasta Yliopistonmäellä. 225-vuotisjuhlansa kunniaksi orkesteri jakautui Turun kukkuloille esittämään Sibeliuksen Finlandian. Konsertin jälkeen vaeltelin maalaismarkkinoilla, kunnes askeleeni veivät Vartiovuorelle, NAU. artin ja Paine art supplyn graffiti-workshopiin.

NAU. art on Anna Tolpan, Noora Taavitsaisen ja Oona Virtasen perustama, uuden sukupolven taiteen verkkokauppa, joka avautuu kesällä 2015. Varsin lyhyessä ajassa NAU. art on saanut aikaan lupaavan some-hypen, sekä niittänyt mainetta voittamalla Turun Nuori Yrittäjyys -kisan ja saamalla kunniamaininnan Helsingin valtakunnallisessa finaalissa. Paine art supply tarjosi spraymaalit osallistujille ilmaiseen workshopiin, joka järjestettiin osana Turku Design Festivalin ohjelmistoa. 

Vartiovuorelle saavuttuani päätin ensin istahtaa tarkastelemaan workshopin meininkiä nautiskellen Kaffillarin taivaallisesta cappuccinosta, joka lämmitti ulkona vietetyn päivän kohmettamia sormiani. Workshopin toteutus paljastui yksinkertaiseksi, mutta erittäin toimivaksi. Osallistujat saivat vapaasti toteuttaa luovuuttaan puunrunkojen väliin pingotettuihin kelmuseinämiin. Väliaikainen ratkaisu palveli graffitin ideaa ja henkeä nopeatempoisen urbaanin elämän ilmaisukanavana. Pian spraymaalin tuoksu alkoi leijailla ilmassa makeana ja miellyttävänä.

Ystäväni Kristan saavuttua paikalle päätimme tarttua toimeen ja tehdä oman graffitin. Hetken pohdittuamme päädyimme ottamaan mallia Kuvatus-kassissani komeilevasta Willendorfin Venuksesta. Sen enempää suunnittelematta valitsimme muutamia värejä ja ryhdyimme maalaamaan. Tuulessa värisevä kelmu toi oman haasteensa maalaamiseen, mutta pian huomasin uppoutuneeni työhön. Tanssahtelin DJ ANDAn soittaman musiikin tahtiin graffitin vähitellen muotoutuessa kelmulle, ja pidin hauskaa. Löysin jälkikäteen hiuksistani oranssia maalia.

Olen valtavan ylpeä NAU. artin perustajista, Annasta, Noorasta ja Oonasta. He ovat osoittaneet, että määrätietoisuus ja aktiivisuus maustettuna taiteeseen kohdistuvalla rakkaudella vievät pitkälle. NAU. artin löydät Facebookista, ja heidän verkkosivullaan voit liittyä sähköpostilistalle saadaksesi tiedon verkkokaupan avautumisesta. Kuvatus kiittää NAU. artia hauskasta graffiti-workshopista, sekä toivottaa onnea ja menestystä heidän valitsemalleen tielle. NAU. art tarjoaa Suomen taidekentälle juuri sellaista ennakkoluulotonta tekemisen meininkiä ja osaamista, jota täällä kipeästi kaivataan.

  

Teksti: Anni Pitkänen

Kuvat: Krista Mamia 

Taidenäyttely leffateatterissa - Vincent van Gogh: A New Way of Seeing

Kuva: Exhibition on Screen

Kävin huhtikuun puolessa välissä katsastamassa Finnkinon lanseeraaman Taidenäyttely leffateatterissa -sarjan kolmannen osan. Sarja kuuluu samaan kastiin Finnkinon muiden Event Cinema -näytöksien kanssa, tosin esimerkiksi satelliitin avulla enemmän tai vähemmän suorana striimatuista teatterinäytöksistä poiketen Taidenäyttely on toteutettu dokumenttielokuvien muodossa. Näkemäni kolmas osa, Vincent van Gogh: A New Way of Seeing, kertoi nimensä mukaisesti yhdestä taidemaailman tunnetuimmista, traagisimmista ja käsitellyimmistä hahmoista, Vincent van Goghista, tämän elämästä, taiteesta ja Amsterdamissa sijaitsevan Van Gogh -museon uuden näyttelyn kuratoinnista.

Vincent van Gogh: A New Way of Seeing ei valitettavasti lunasta nimessään mainittua lupausta: dokumentti käy niin monien kaltaistensa tapaan läpi van Goghin elämää, taiteellisen luomisen tarpeen heräämistä (van Gogh’han päätti ryhtyä täysipäiväiseksi kuvataiteilijaksi vasta varsin myöhäisellä iällä), taiteilijan lukuisia asuinpaikkoja, ja näiden sekä erilaisten elämäntapahtumien ja henkilöiden vaikutusta tämän taiteeseen. Dokumentin yllättävimmäksi anniksi nousee tapa lausua “van Gogh” (joita on noin yhtä monta kuin dokumentissa haastateltuja asiantuntijoita) sekä taiteilijaa hämmästyttävän paljon muistuttava miesnäyttelijä, joka viettää suurimman osan ajastaan ruudulla katsellen tuskaisesti ja tuimasti kaukaisuuteen, kertojaäänen lukiessa pätkiä Vincentin kirjeenvaihdosta veljensä Theon kanssa. Uutta ja yllättävää on myös taitelijan epäilemättä kuuluisimman työn, “Tähtikirkkaan yön”, loistaminen poissaolollaan sekä van Goghin mielenterveyden järkkymisen ja itsemurhan kiihkoton kuvaaminen. Suosittelen dokumenttia, mikäli van Goghista ei ole lainkaan aiempaa kokemuspohjaa - aiempaa tietoa omaavat eivät todennäköisesti saa filmistä juuri mitään uutta irti.

Kokemuksena Taidenäyttely leffateatterissa muistuttaa sunnuntai-iltaa Yle Teeman lukuisien taidedokumenttien parissa (jopa krapulaansa pois nukkunut seuralaiseni sopi tähän mielikuvaan…), katselupaikan vain ollessa kotisohvan sijasta pimeä leffateatteri. En voi sanoa Vincent van Gogh: A New Way of Seeing’in olleen niin erityinen, että välttämättä maksaisin suolaista Event Cinema -lipun 18 euron hintaa nähdäkseni sitä uudelleen. Kiinnostuneet voivat kuitenkin katsastaa vielä toukokuun lopussa esitettävän, saman ohjaajan luoman sarjan viimeisen osan, Impressionistit, tosin van Gogh -dokumentin myötä suosittelen käyttämään siihen menevät rahanne esimerkiksi oikeaan taidenäyttelyyn tai elävään teatteriin, ja katsomaan taidedokumentit Yle Areenasta.

Teksti: Siiri Sainio

Uljaita villieläimiä ja maailmantuskaa

Syntyperäisenä salolaisena Salon taidemuseo Veturitalli on kaikista maailman museoista minulle rakkain. Tämän vuoksi olen seurannut tyytyväisenä sivusta museon viimeaikaista kehitystä. Veturitallissa on ollut aina mielenkiintoisia ja hyvin tehtyjä näyttelyitä, mutta lähivuosina museon näyttelyprofiili on kohonnut aivan uudelle tasolle ja ohjelmistoon tuotetaan vuosivuodelta näyttävämpiä näyttelyitä, jotka ovat kansainväliselläkin tasolla varsin päteviä. 

Käyn Veturitallissa yleensä yksikseni. Tällä kertaa pyysin seurakseni neljä taiteen suurkuluttajaa. Vapusta hädin tuskin selviydyttyämme pakkauduimme ystäväni pieneen Peugeotiin ja suuntasimme auton keulan kohtia Saloa. Reissun päätarkoituksena oli käydä katsomassa kansainvälisesti menestyneen valokuvataiteilija Nick Brandtin (s.1966) On This Earth, A Shadow Falls -näyttely, josta olin kuullut etukäteen vain ylistäviä kommentteja.

Ylistävät arviot osoittautuvat jo museon aulassa varsin ansaituiksi. Musiikkivideoista ja mainoselokuvista uransa aloittanut Brandt on eittämättä yksi lahjakkaimmista valokuvataiteilijoista, jonka kuviin olen vähään aikaan törmännyt. Samaa mieltä tuntuu olevan myös muu museoyleisö. Esitelehtisen mukaan Brandtin parin vuoden takainen näyttely on edelleen vuonna 2010 avatun Fotografiskan, joka on toiminut myös tämän näyttelyn tuottajana, historian suosituin näyttely. Sama ennätys on rikkoutumassa nyt myös Salossa. Näyttely on ylittänyt museon aiemmat kävijäennätykset heittämällä, eikä ihme.

Afrikan uhanalaisia villieläimiä ja luontoa esittelevä näyttely koostuu reilusta 60 suurikokoisesta mustavalkokuvasta, jotka on ripustettu näyttelytilaan perinteisen virtaviivaisesti. Kuvissa esiintyy toinen toistaan uljaampia villieläimiä, kuten leijonia ja norsuja, joiden edessä kovinkin ihminen nöyrtyy.

Brandtin kuvat eivät ole perinteisiä dokumentaarisia luontokuvia Afrikan savanneilta, vaan tarkoin harkittuja muotokuvia uhanalaisista eläimistä. Liikkeen ja toiminnan sijaan Brandt on halunnut vangita kuviin eläimen ainutlaatuisena yksilönä:

”Yritän valokuvata villieläimiä samalla tavalla, kuin kuvaisin ihmistä. Eläimiä kuvatessa joudun kuitenkin odottamaan, että ne esittelevät itsensä, ’poseeraavat’ muotokuvaansa. Tällä tavoin yritän ilmentää eläimet tuntevina ja aistivina olentoina, monasti ihmisten kaltaisina. (Vaikka usein ne ovat meitä parempia…mutta nyt eksyn aiheesta.)”

                                                                 Nick Brandt

Brandt kuvaa ilman zoomia ja teleobjektiivia keskikoon mustavalkofilmille Pentax 67 II -kamerallaan leikkien samalla syvyysterävyyksillä. Kuvat on siis otettu vain muutaman askeleen päästä kuvauskohteesta. Tämän kaltainen tasavertaisuus kuvauksen kohteen kanssa on mykistävää. Brandt ei päästä itseään taiteilijana selvästikään helpolla. Hän ei etsi oikotietä loistavaan otokseen, vaan odottaa kärsivällisesti (joskus jopa viikkoja) sitä täydellistä hetkeä, joka tekee kuvattavasta kuvaamisen arvoisen. Brandtin kuvissa draaman tuntu ei siis synny Photoshopilla, vaan sen synnyttää se maaginen hetki, jolloin kuvattavan ja kuvaajan visio yhdistyvät luonnollisesti, eivät pakotettuna.

Brandtin mustavalkoiset valokuvat hipovat paikoitellen lähes täydellisyyttä – hetkittäin kuvat tuntuvat jopa liian kauniilta. Viimeistään kuvien yhteyteen kirjoitetut näyttelytekstit rikkovat kuitenkin tämän kuvankauniin idyllin. Näyttelytekstit kertovat yhdessä tarkoin sommiteltujen kuvien kanssa surullista tarinaa ihmisten ahneudesta ja ajattelemattomuudesta. Samalla kuvat kertovat karuja faktoja ilmastonmuutoksen vaikutuksista eläinten elinolosuhteisiin sekä puhuvat yhteen ääneen eläinten suojelun tärkeydestä. Brandtin kuvat todistavatkin omalta osaltaan taiteen opetuksellisen potentiaalin puolesta. Taide toimii parhaimmillaan tiedon välittäjänä ja ajatusten herättelijänä. Kun lähdet näyttelystä astetta tietoisempana ympäristöstäsi, on museovierailu ollut kaiken vaivan arvoinen.

 

Vaikka näyttelyn valokuvat aiheuttivatkin lievän maailmantuskan, erityisesti näin vapun jälkimainingeissa, suosittelen ehdottomasti käymään näyttelyssä paikan päällä (taidehistorian opiskelijat pääsevät museoon muuten ilmaiseksi). Valokuvat ovat esillä Veturitallissa vielä reilun viikon ajan ennen kuin ne jatkavat matkaansa Ruotsiin ja Moskovaan. Kannattaa siis kiirehtiä, jos haluaa nähdä teokset livenä. Niille, jotka eivät Saloon asti ehdi, voin lohdutukseksi kertoa, että osa näyttelyn valokuvista on nähtävillä verkkogalleriassa. Kuvien yhteyteen liitetyissä teksteissä taiteilija kertoo omin sanoin, miten kukin kuva on syntynyt. Samat tekstit voi lukea itse näyttelyssä QR-koodeilla. Kätevää! 

31.1.–17.5.2015 Nick Brandt ”On This Earth, A Shadow Falls”, Salon taidemuseo Veturitalli.

Teksti ja kuvat Krista Mamia

Kirjoittaja on Kuvatus ry:n entinen varapuheenjohtaja

Taidehistoriallinen tarot-tuokio

Menneisyys

Kiirehdin pääsykokeisiin. En ehdottomasti halua, enkä voi olla myöhässä. Koko tulevaisuuteni on kortilla ja nyt on pantava parastaan. Paikka kuhisee toinen toistaan hukassa olevamman näköisiä humanistinalkuja. Kaikki on pääsykokeissa niin sekavaa.

"Jättäkää laukut luentosalin reunoille, mukaan saa ottaa vain kynän ja henkilöllisyystodistuksen."

"Entäs pyyhekumin?"

"Joo tottakai pyyhekumi kannattaa ottaa."

"Entäs viivotin?"

"No jos aiot tehdä marginaaleja, niin kyllä se sitten kannattaa olla."

"Varmaan terotinkin on ok?"

"Joo..."

"Mites toi vesipullo?

"Sen saa myös ottaa..."

Tilanne on niin jännittävä, että otan vahingossa mukaan koko penaalin. Ryntään viemään sen takaisin laukkuuni, etteivät vaan syytä huijauksesta. Kävin vessassa juuri ennen kokeen alkua ja heti pissattaa. Itse koe menee mielestäni hyvin, palaan parin tunnin päästä tekemään kokeen toisen osan. Kokeesta lähdettyäni kaikki tuntuu niin oudolta. Oliko elämäni nyt tässä? Jäänkö ikuisesti kaupan kassalle? Menikö koe ihan penkin alle vai olenko jo valmis maisteriksi? Ei meitä ollut siellä niin monta, pystyn helposti laskemaan todennäköisyyden sisäänpääsylleni, mutten luota prosentteihin.

Muutaman kuukauden päästä tulokset julkistetaan. Ystäväni kertoo, että tulokset tulevat keskiyöllä nettiin. Eivät tulleet. En saa unta, vaan herään muutaman sängyssä pyörityn tunnin jälkeen ja istun koneen eteen. Enää 12 minuuttia ja niiden on pakko tulla nettiin. 12 minuuttia kuluu ja siinä ne nyt on. Kamala määrä nimiä eikä taidehistoriaa löydy mistään. Yllättäen se on aakkosjärjestyksessä viimeisten joukossa.

Tuossa se nyt on! Minä tein sen, minä voitin! Vähän yli kuukauden päästä elämäni voi todella alkaa. Kaikki tuntuu taas niin valoisalta. Aurinko paistaa, enkä voisi olla onnellisempi. Onnitteluviestejä satelee kaikista galakseista.

Nykyisyys

Istun työpöytäni äärellä kotona ja avaan tiiliskiven kokoisen kirjan, johon kolme ihmistä on tehnyt alleviivauksia. Kirja näyttää sivu sivulta aina vain enemmän lasten värityskirjalta, tekisi itsekin mieli alkaa värittämään. Ryhtini on huonompi päivä päivältä, selkään jomottaa ja niska on jumissa. Ei olisi pitänyt tutustumisviikolla jättää ergonomia-luentoa välistä.

Aurinko paistaa ulkona, mutten rohkene lähteä edes opiskelijalounaalle kamalaan tuuleen ja tuiverrukseen. Parempi pysytellä sisällä, mikäs minulla kaikkien näiden kirjojen keskellä. Yritän oppia ja sisäistää kaiken, mutta opittavaa tietoa on yksinkertaisesti liikaa. Täytyykö minun edes oikeasti tietää kaikesta kaikki? Odotan jo seuraavaa tenttiä, vaikka siihen on vielä melkein kuukausi. Opintopisteiden saaminen tuntuu samalta kuin uusien Pokémonien rekisteröiminen Pokédexiin, siihen jää koukkuun. Opintopisteitä ei voi kouluttaa, mutta ne kouluttavat minut.

Vappu lähestyy kiivasta tahtia. Kaiken maailman ihmiset toivottelevat sähköpostitse "hyvää vapunaikaa". Vappu on opiskelijan joulu - lahjana tosin on vain omat juomat ja ainejärjestön radioaktiivinen booli. Monen yliopisto-opiskelijan lukuvuosi päättyy vappuun, totta kai sitä pitää juhlia. Minä en halua juhlia ensimmäisen opiskeluvuoteni loppumista. Ei enää lounastreffejä, humanistihiprakkaa, hallituksen kokouksia, tulostinläpysköjä tai luentokuulusteluja moneen kuukauteen. Ensimmäinen vuoteni meni hujauksessa, enkä saa sitä koskaan takaisin. Ensi vuosi on kaikesta huolimatta toivoa täynnä - perusopinnot vaihtuvat aineopintoihin, uudet ykköset saapuvat, Pokémoneja ropisee kuin Vegasin rahapeleissä.

Tulevaisuus

Graduni loppumetreillä saan puhelun, jossa minua pyydetään ryhtymään Dionysos-jumalan kunniaksi pystytettävän uuden glyptoteekin perustajaksi ja luonnollisesti johtajaksi. Paraisten rannoille oli kuulemma huuhtoutunut satoja antiikin Kreikan patsaita, aika erikoinen sattuma. Tuntuu kuin kaikki yliopisto-opintoni olisivat johdatelleet minua tähän kohtaloon.

Teen 60-vuotisen uran glyptoteekin johtajana. Paraisille perustettu glyptoteekki on kasvanut valtavasti, ja kattaa lopulta monen hehtaarin puiston, jota tullaan ihastelemaan kaikista maailman kolkista. Suomen talous kasvaa koko ajan lisääntyvän turismin turvin. Uuden 5000 euron setelin muotokuvassa hymyilen vienosti. Testamenttaan omaisuuteni Turun yliopistolle. Mutantoituneen rottakuninkaan asuttama ex-ainejärjestötalo Mimesis puretaan vihdoin maan tasalle, ja sen tilalle pystytetään muistokseni Otto Lehtosen rauhanalttari.

-

Kuvat on otettu Kööpenhaminan Statens Museum for Kunstissa.

Teksit ja kuvat Otto Lehtonen