Katsoin tuntematonta silmiin.. ja vähän muuallekin

Tiedätkö sen tunteen, kun katsot toista ihmistä silmiin ja tunnet olosi jotenkin vaivaantuneeksi? Katsot hienovaraisesti sivuun, jotta et joudu vastaamaan kiusalliseen katseeseen. Toisinaan läheisenkin ihmisen kohdalla iskee tarve ohjata katse hetkeksi kauas horisonttiin. Tällä kertaa en tuntenut tarvetta tehdä niin. Syy tähän oli se, että tuo toinen ihminen oli valokuvan henkilö ja kohtaamispaikkana toimi taidemuseo.

Kuva: Krista Mamia

Koska suuressa osassa Turun museoista on meneillään näyttelynvaihto, matkustin valokuvataiteen perässä Helsinkiin. Aloitin museokierrokseni vierailemalla Ateneumissa valokuvaaja Ismo Höltön viime sunnuntaina päättyneessä näyttelyssä. Ateneumin jälkeen jatkoin Nykytaiteen museo Kiasmaan Robert Mapplethorpen kohuttuun näyttelyyn. Odotukseni olivat korkealla molempien näyttelyiden suhteen. Mapplethorpen näyttely oli kieltämättä todella kova. Yllättäen vahvemman vaikutuksen teki kuitenkin Hölttö, joka oli minulle uusi tuttavuus.

Sekä Höltön että Mapplethorpen teosten keskiössä on ihminen: Mapplethorpen intensiivisissä ja jänteikkäissä valokuvissa poseeraavat taiteilijan ystävät sekä julkisuudesta tutut henkilöt. Hölttö on kuvannut puolestaan eri paikoissa kohtaamiaan ihmisiä, tavallisia kaduntallaajia siis. Höltön arkiset valokuvat vetivät minua erityisesti puoleensa ja näyttelyssä vierähtikin pitkä tovi. Tuijottelin rauhassa vieraita ihmisiä silmiin tuntematta kertaakaan tarvetta kääntää katsetta pois, pohtien heidän elämäntarinoitaan ja -historiaansa. Toisinaan päivittelin hymysuin kuvattavien asuja ja kampauksia, jotka paljastivat hetkessä, että kuvat on otettu filmaattisella 60-luvulla. 

Katsellessani Höltön teoksia ja niissä esiintyviä ihmisiä varmaan jo toista tuntia putkeen, mietin, onko outoa pysähtyä näin pitkäksi ajaksi tuijottamaan tuntemattoman ihmisen kasvoja. Mikä niissä oikein viehättää? Välillä vaan tekee mieli tuijottaa. Ei kai se nyt niin väärin ole?

Kuva: Siiri Sainio

Ihminen kiinnostaa ihmistä. Mielettömän kauniit maisema- ja asetelmakuvat ovat toki hienoja, mutta loppujen lopuksi melko samanlaisia. Ilmeikkäät kasvot kertovat paljon, niistä voi lukea ihmisen lähes koko elämäntarinan. Tämän vuoksi niitä on mehukasta tuijotella. Meitä on kuitenkin lapsesta asti toruttu luomasta liian pitkiä katseita ohikulkeviin ihmisiin. Olisihan se nyt kieltämättä kiusallista, jos tuntematon pysähtyisi kadulla tuijottamaan silmiin. Valokuvan kohdalla tämä kiusallisuus katoaa parhaimmillaan kuitenkin kokonaan, kuten Mapplethorpen ja Höltön näyttelyt todistavat. 

Valokuva on luotu tuijotettavaksi. Valokuva luo eräänlaisen kalvon katsojan ja katsottavan väliin. Saamme tuijotella tuntematonta silmiin (ja vähän muuallekin) täysin vapaasti, joko nauraen, inhoen, himoiten tai itkien, ja ihan niin kauan kuin haluamme. Joten ei kun rohkeasti tuijottelemaan tuntemattomia! Harrastuksen voi aloittaa varovasti esimerkiksi Mapplethorpe-näyttelystä, joka on avoinna aina syyskuuhun asti.

Teksti: Krista Mamia, valokuva-addikti ja entinen Kuvatus-aktiivi

Graffiti-workshop aistielämyksenä

Viime lauantaina aurinkoinen sää helli Turkua, ja paljon kaikenlaista jännittävää sattui samalle päivälle. Ensin nautin Turun filharmonisen orkesterin 7 kukkulaa soi -tapahtumasta Yliopistonmäellä. 225-vuotisjuhlansa kunniaksi orkesteri jakautui Turun kukkuloille esittämään Sibeliuksen Finlandian. Konsertin jälkeen vaeltelin maalaismarkkinoilla, kunnes askeleeni veivät Vartiovuorelle, NAU. artin ja Paine art supplyn graffiti-workshopiin.

NAU. art on Anna Tolpan, Noora Taavitsaisen ja Oona Virtasen perustama, uuden sukupolven taiteen verkkokauppa, joka avautuu kesällä 2015. Varsin lyhyessä ajassa NAU. art on saanut aikaan lupaavan some-hypen, sekä niittänyt mainetta voittamalla Turun Nuori Yrittäjyys -kisan ja saamalla kunniamaininnan Helsingin valtakunnallisessa finaalissa. Paine art supply tarjosi spraymaalit osallistujille ilmaiseen workshopiin, joka järjestettiin osana Turku Design Festivalin ohjelmistoa. 

Vartiovuorelle saavuttuani päätin ensin istahtaa tarkastelemaan workshopin meininkiä nautiskellen Kaffillarin taivaallisesta cappuccinosta, joka lämmitti ulkona vietetyn päivän kohmettamia sormiani. Workshopin toteutus paljastui yksinkertaiseksi, mutta erittäin toimivaksi. Osallistujat saivat vapaasti toteuttaa luovuuttaan puunrunkojen väliin pingotettuihin kelmuseinämiin. Väliaikainen ratkaisu palveli graffitin ideaa ja henkeä nopeatempoisen urbaanin elämän ilmaisukanavana. Pian spraymaalin tuoksu alkoi leijailla ilmassa makeana ja miellyttävänä.

Ystäväni Kristan saavuttua paikalle päätimme tarttua toimeen ja tehdä oman graffitin. Hetken pohdittuamme päädyimme ottamaan mallia Kuvatus-kassissani komeilevasta Willendorfin Venuksesta. Sen enempää suunnittelematta valitsimme muutamia värejä ja ryhdyimme maalaamaan. Tuulessa värisevä kelmu toi oman haasteensa maalaamiseen, mutta pian huomasin uppoutuneeni työhön. Tanssahtelin DJ ANDAn soittaman musiikin tahtiin graffitin vähitellen muotoutuessa kelmulle, ja pidin hauskaa. Löysin jälkikäteen hiuksistani oranssia maalia.

Olen valtavan ylpeä NAU. artin perustajista, Annasta, Noorasta ja Oonasta. He ovat osoittaneet, että määrätietoisuus ja aktiivisuus maustettuna taiteeseen kohdistuvalla rakkaudella vievät pitkälle. NAU. artin löydät Facebookista, ja heidän verkkosivullaan voit liittyä sähköpostilistalle saadaksesi tiedon verkkokaupan avautumisesta. Kuvatus kiittää NAU. artia hauskasta graffiti-workshopista, sekä toivottaa onnea ja menestystä heidän valitsemalleen tielle. NAU. art tarjoaa Suomen taidekentälle juuri sellaista ennakkoluulotonta tekemisen meininkiä ja osaamista, jota täällä kipeästi kaivataan.

  

Teksti: Anni Pitkänen

Kuvat: Krista Mamia 

Uljaita villieläimiä ja maailmantuskaa

Syntyperäisenä salolaisena Salon taidemuseo Veturitalli on kaikista maailman museoista minulle rakkain. Tämän vuoksi olen seurannut tyytyväisenä sivusta museon viimeaikaista kehitystä. Veturitallissa on ollut aina mielenkiintoisia ja hyvin tehtyjä näyttelyitä, mutta lähivuosina museon näyttelyprofiili on kohonnut aivan uudelle tasolle ja ohjelmistoon tuotetaan vuosivuodelta näyttävämpiä näyttelyitä, jotka ovat kansainväliselläkin tasolla varsin päteviä. 

Käyn Veturitallissa yleensä yksikseni. Tällä kertaa pyysin seurakseni neljä taiteen suurkuluttajaa. Vapusta hädin tuskin selviydyttyämme pakkauduimme ystäväni pieneen Peugeotiin ja suuntasimme auton keulan kohtia Saloa. Reissun päätarkoituksena oli käydä katsomassa kansainvälisesti menestyneen valokuvataiteilija Nick Brandtin (s.1966) On This Earth, A Shadow Falls -näyttely, josta olin kuullut etukäteen vain ylistäviä kommentteja.

Ylistävät arviot osoittautuvat jo museon aulassa varsin ansaituiksi. Musiikkivideoista ja mainoselokuvista uransa aloittanut Brandt on eittämättä yksi lahjakkaimmista valokuvataiteilijoista, jonka kuviin olen vähään aikaan törmännyt. Samaa mieltä tuntuu olevan myös muu museoyleisö. Esitelehtisen mukaan Brandtin parin vuoden takainen näyttely on edelleen vuonna 2010 avatun Fotografiskan, joka on toiminut myös tämän näyttelyn tuottajana, historian suosituin näyttely. Sama ennätys on rikkoutumassa nyt myös Salossa. Näyttely on ylittänyt museon aiemmat kävijäennätykset heittämällä, eikä ihme.

Afrikan uhanalaisia villieläimiä ja luontoa esittelevä näyttely koostuu reilusta 60 suurikokoisesta mustavalkokuvasta, jotka on ripustettu näyttelytilaan perinteisen virtaviivaisesti. Kuvissa esiintyy toinen toistaan uljaampia villieläimiä, kuten leijonia ja norsuja, joiden edessä kovinkin ihminen nöyrtyy.

Brandtin kuvat eivät ole perinteisiä dokumentaarisia luontokuvia Afrikan savanneilta, vaan tarkoin harkittuja muotokuvia uhanalaisista eläimistä. Liikkeen ja toiminnan sijaan Brandt on halunnut vangita kuviin eläimen ainutlaatuisena yksilönä:

”Yritän valokuvata villieläimiä samalla tavalla, kuin kuvaisin ihmistä. Eläimiä kuvatessa joudun kuitenkin odottamaan, että ne esittelevät itsensä, ’poseeraavat’ muotokuvaansa. Tällä tavoin yritän ilmentää eläimet tuntevina ja aistivina olentoina, monasti ihmisten kaltaisina. (Vaikka usein ne ovat meitä parempia…mutta nyt eksyn aiheesta.)”

                                                                 Nick Brandt

Brandt kuvaa ilman zoomia ja teleobjektiivia keskikoon mustavalkofilmille Pentax 67 II -kamerallaan leikkien samalla syvyysterävyyksillä. Kuvat on siis otettu vain muutaman askeleen päästä kuvauskohteesta. Tämän kaltainen tasavertaisuus kuvauksen kohteen kanssa on mykistävää. Brandt ei päästä itseään taiteilijana selvästikään helpolla. Hän ei etsi oikotietä loistavaan otokseen, vaan odottaa kärsivällisesti (joskus jopa viikkoja) sitä täydellistä hetkeä, joka tekee kuvattavasta kuvaamisen arvoisen. Brandtin kuvissa draaman tuntu ei siis synny Photoshopilla, vaan sen synnyttää se maaginen hetki, jolloin kuvattavan ja kuvaajan visio yhdistyvät luonnollisesti, eivät pakotettuna.

Brandtin mustavalkoiset valokuvat hipovat paikoitellen lähes täydellisyyttä – hetkittäin kuvat tuntuvat jopa liian kauniilta. Viimeistään kuvien yhteyteen kirjoitetut näyttelytekstit rikkovat kuitenkin tämän kuvankauniin idyllin. Näyttelytekstit kertovat yhdessä tarkoin sommiteltujen kuvien kanssa surullista tarinaa ihmisten ahneudesta ja ajattelemattomuudesta. Samalla kuvat kertovat karuja faktoja ilmastonmuutoksen vaikutuksista eläinten elinolosuhteisiin sekä puhuvat yhteen ääneen eläinten suojelun tärkeydestä. Brandtin kuvat todistavatkin omalta osaltaan taiteen opetuksellisen potentiaalin puolesta. Taide toimii parhaimmillaan tiedon välittäjänä ja ajatusten herättelijänä. Kun lähdet näyttelystä astetta tietoisempana ympäristöstäsi, on museovierailu ollut kaiken vaivan arvoinen.

 

Vaikka näyttelyn valokuvat aiheuttivatkin lievän maailmantuskan, erityisesti näin vapun jälkimainingeissa, suosittelen ehdottomasti käymään näyttelyssä paikan päällä (taidehistorian opiskelijat pääsevät museoon muuten ilmaiseksi). Valokuvat ovat esillä Veturitallissa vielä reilun viikon ajan ennen kuin ne jatkavat matkaansa Ruotsiin ja Moskovaan. Kannattaa siis kiirehtiä, jos haluaa nähdä teokset livenä. Niille, jotka eivät Saloon asti ehdi, voin lohdutukseksi kertoa, että osa näyttelyn valokuvista on nähtävillä verkkogalleriassa. Kuvien yhteyteen liitetyissä teksteissä taiteilija kertoo omin sanoin, miten kukin kuva on syntynyt. Samat tekstit voi lukea itse näyttelyssä QR-koodeilla. Kätevää! 

31.1.–17.5.2015 Nick Brandt ”On This Earth, A Shadow Falls”, Salon taidemuseo Veturitalli.

Teksti ja kuvat Krista Mamia

Kirjoittaja on Kuvatus ry:n entinen varapuheenjohtaja