“Tonight
ilmenee jotenkin kai ajatuksen voimalla tai muuten omalakisesti. Joka
kerta toteutuessaan aiheuttaa se meissä asianosaisissa suurta
hämmästystä. Ehdimme jo tottua tapahtuman tapahtuvan tavallisesti
Suomenlinnan saarella Galleria Augustassa tai sen välittömässä
läheisyydessä. Olemme joutuneet korjaamaan käsityksiämme ja
oppineet että Tonight on liikkuva. Emme osaa selittää miksi. Ehkä
huvin vuoksi.”
 |
|
Tomasz
Szrama
|
En
ole koskaan nähnyt yhtäkään performanssiesitystä. Jos olenkin,
ne ovat olleet täysin mitäänsanomattomia, eivätkä ole siis
jääneet lainkaan mieleeni. Turussa Kutomossa
10.4.
järjestetty peformanssitapahtuma Tonight
– Tapahtuma performanssitaiteelle
lupasi mielenkiintoisia esiintyjiä koko yöksi, alkaen klo 23:59 ja
päättyen 06:00 aamulla. Vähempikin kauhistuttaisi viatonta
performanssineitsyttä, mutta päätän ylittää itseni ja
heittäytyä uteliain mielin itselleni tuntemattoman ilmaisutavan
maailmaan.
En
tiedä yhtään mitä odottaa, ja hyvä niin. Päästäni kyllä
löytyy jonkinlainen sekava ja ällöttävä mielikuva siitä, mitä
performanssitaide on, mutta aion parhaani mukaan hylätä omat
ennakkoluuloni ja opitut stereotypiat. Istun alas ystävieni kanssa
uuden ja juuri maalatulta tuoksuvan Studio 2:n lattialle. Yleisöä
on tilan kokoon nähden ihan mukavasti, ja ilma on odotuksen
sähköistämä.
Ensimmäisen
näkemäni esityksen alussa taiteilija Tomasz
Szrama
avaa housujensa sepaluksen ja alkaa kiskomaan ulos alushousujaan. Voi
helvetti, ei kai heti ensimmäiseksi tarvitse katsella tuntemattoman
miehen penistä, ja vielä eturivissä, ajattelen hetkellisen
kukkahattutätikohtauksen vallassa. Boksereiden napit lentelevät
pitkin ja poikin, kun kangas repeilee ja palanen kerrallaan
alushousut tulevat ulos. Ei vilaustakaan sukupuolielimistä. Szrama
asettaa kangasmytyn kahvinkeittimeen pannun paikalle, ja pyytää
neljää vapaaehtoista. Kolme löytyy heti, katselen hetken
ympärilleni, ja kun neljättä ei näy eikä kuulu, päätän itse
mennä mukaan. Kaikki tai ei mitään!
 |
| Tomasz Szrama |
Esityksen vaikuttavin hetki
syntyy, kun taiteilija pukee vapaaehtoisten päälle muovipussit
paidoiksi, ja täyttää rintataskunsa pakastetuilla vadelmilla. Hän
halaa meitä vuorotellen, ja paitaan leviää verenpunainen, jokaisen
halauksen jälkeen kasvava tahra. Tulee vuoroni. Hetki on todella
intiimi, mutta ei yhtään kiusallinen. Pitkän halauksen aikana
tunnen sydämeni kohdalla marjojen jäätävän kylmyyden. Niiden
kontrasti Szraman lämpimään kehoon on häkellyttävä. Irtaudumme
toisistamme, ja kokemaani tunnetta on vaikea kuvailla. Olen osa
jotakin suurempaa, mutta en yhtään tiedä että mitä.
Kaikki päättyy fysiikan lakeja
hyödyntävään temppuun, jossa punaviini lentää, tavarat
hajoilevat ja viinilasi menee sulavasti pöydästä läpi. Lopuksi
taiteilija puristaa revittyihin alushousuihinsa tippuneen kahvin
pieneen kuppiin, ja asettaa sen lattialle. Potkaisen sen vahingossa
kumoon esityksen päätyttyä. Oi miten noloa.
 |
|
Shannon Cochrane
|
Esitykset
jakautuvat tasaisesti Studio 1:n ja 2:n välille. Taukoja riittää,
ja toisinaan ne tuntuvat venyvän turhankin pitkiksi. Sähköt
katkeavat kesken Siiri
Nevalaisen
esityksen, kun monta samaan aikaan päälle kytkettyä vedenkeitintä
on liikaa sähköverkolle. ”Don't touch it, we could die” yksi
tapahtuman järjestäjistä sanoo, kun joku häärää sulakkeiden
ääressä. Kuulostaapa lupaavalta. En ole varma pitäisikö olla
vähän hermostunut vai huvittunut, joten juon lisää viiniä.
Esitys jatkuu, ja saamme kuulla tarinoita taiteilijan ystävistä.
Metallisia teepalloja kilkuttelemalla luotu, kirjoituskoneen
naputtelua muistuttava ääni on nerokas. Mahtavan yksinkertaista!
”This
is not a performance” Shannon
Cochrane
toteaa useasti oman esityksensä aikana. Toisin kuin useimmat muut
yön taiteilijat, hän käyttää esityksessään ainoastaan kehoaan.
Vain rytmikkäät askeleet
kaikuvat hiljaisessa studiossa, kun taiteilija toistaa
koreografiaansa uudestaan ja uudestaan. Hypnotisoidun huomaamattani.
Tekikö hän tuon liikkeen viime kierroksella? Muuttuiko jokin vai
ei? Hikikarpalot alkavat valua esiintyjän otsalla, ja askeleiden
ääniin yhtyy hengästynyttä puhinaa. Ajatukseni harhailevat.
Mitähän kellokin jo on? Skarppaa nyt, olet taidehistorian
opiskelija. Tämä on tärkeää. Aikaisemmin juomani kahvi ei enää
vaikuta, ja nauttimani viini ottaa vallan.
Mireia
Arnellan
esitys
on yksi hämmentävimmistä. Kanasta irroitettu nahka naamallaan hän
syljeskelee pitkin studiota puukuulia, ja kehoittaa yleisöä
pitämään ne ja itsenä liikkeessä. Lattialla vierivät kuulat ja
ihmisten laahustavat askeleet luovat turruttavan äänimaailman, joka
saa unohtamaan ajan ja paikan. Arnella sitoo vyötäröllään
roikkuvaan köyteen kiinni kanan, jonka nahan hän oli aikaisemmin
asetellut silmilleen. Taiteilija vetää raatoa perässään ympäri
stuodiota, ja alkaa sitten mäiskimään sillä itseään. Jahas.
Ällöttävää ja kummallista, mutta silti olen vaikuttunut.
 |
|
Mirei Arnella
|
Väsymys
voittaa lopulta noin kello neljältä aamuyöllä. Seuraavana päivänä
harmittelen, etten jaksanut pidempään, ja päätän ensi kerralla
edes yrittää jättää viinin vähemmälle. Analyyttiseen tapaani
yritän miettiä, mitähän kaikki nyt sitten tarkoitti, ja tajusinko
yhtään mitään, varsinkaan mitään oleellista ja merkittävää.
Päätän, ettei millään sellaisella ole oikeastaan väliä. Kyse
on performanssista: Mikä tahansa on mahdollista, mitä tahansa voi
tapahtua, ja se tulee vain kokea.
Teksti ja kuvat Isa Lehtinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti