Uljaita villieläimiä ja maailmantuskaa

Syntyperäisenä salolaisena Salon taidemuseo Veturitalli on kaikista maailman museoista minulle rakkain. Tämän vuoksi olen seurannut tyytyväisenä sivusta museon viimeaikaista kehitystä. Veturitallissa on ollut aina mielenkiintoisia ja hyvin tehtyjä näyttelyitä, mutta lähivuosina museon näyttelyprofiili on kohonnut aivan uudelle tasolle ja ohjelmistoon tuotetaan vuosivuodelta näyttävämpiä näyttelyitä, jotka ovat kansainväliselläkin tasolla varsin päteviä. 

Käyn Veturitallissa yleensä yksikseni. Tällä kertaa pyysin seurakseni neljä taiteen suurkuluttajaa. Vapusta hädin tuskin selviydyttyämme pakkauduimme ystäväni pieneen Peugeotiin ja suuntasimme auton keulan kohtia Saloa. Reissun päätarkoituksena oli käydä katsomassa kansainvälisesti menestyneen valokuvataiteilija Nick Brandtin (s.1966) On This Earth, A Shadow Falls -näyttely, josta olin kuullut etukäteen vain ylistäviä kommentteja.

Ylistävät arviot osoittautuvat jo museon aulassa varsin ansaituiksi. Musiikkivideoista ja mainoselokuvista uransa aloittanut Brandt on eittämättä yksi lahjakkaimmista valokuvataiteilijoista, jonka kuviin olen vähään aikaan törmännyt. Samaa mieltä tuntuu olevan myös muu museoyleisö. Esitelehtisen mukaan Brandtin parin vuoden takainen näyttely on edelleen vuonna 2010 avatun Fotografiskan, joka on toiminut myös tämän näyttelyn tuottajana, historian suosituin näyttely. Sama ennätys on rikkoutumassa nyt myös Salossa. Näyttely on ylittänyt museon aiemmat kävijäennätykset heittämällä, eikä ihme.

Afrikan uhanalaisia villieläimiä ja luontoa esittelevä näyttely koostuu reilusta 60 suurikokoisesta mustavalkokuvasta, jotka on ripustettu näyttelytilaan perinteisen virtaviivaisesti. Kuvissa esiintyy toinen toistaan uljaampia villieläimiä, kuten leijonia ja norsuja, joiden edessä kovinkin ihminen nöyrtyy.

Brandtin kuvat eivät ole perinteisiä dokumentaarisia luontokuvia Afrikan savanneilta, vaan tarkoin harkittuja muotokuvia uhanalaisista eläimistä. Liikkeen ja toiminnan sijaan Brandt on halunnut vangita kuviin eläimen ainutlaatuisena yksilönä:

”Yritän valokuvata villieläimiä samalla tavalla, kuin kuvaisin ihmistä. Eläimiä kuvatessa joudun kuitenkin odottamaan, että ne esittelevät itsensä, ’poseeraavat’ muotokuvaansa. Tällä tavoin yritän ilmentää eläimet tuntevina ja aistivina olentoina, monasti ihmisten kaltaisina. (Vaikka usein ne ovat meitä parempia…mutta nyt eksyn aiheesta.)”

                                                                 Nick Brandt

Brandt kuvaa ilman zoomia ja teleobjektiivia keskikoon mustavalkofilmille Pentax 67 II -kamerallaan leikkien samalla syvyysterävyyksillä. Kuvat on siis otettu vain muutaman askeleen päästä kuvauskohteesta. Tämän kaltainen tasavertaisuus kuvauksen kohteen kanssa on mykistävää. Brandt ei päästä itseään taiteilijana selvästikään helpolla. Hän ei etsi oikotietä loistavaan otokseen, vaan odottaa kärsivällisesti (joskus jopa viikkoja) sitä täydellistä hetkeä, joka tekee kuvattavasta kuvaamisen arvoisen. Brandtin kuvissa draaman tuntu ei siis synny Photoshopilla, vaan sen synnyttää se maaginen hetki, jolloin kuvattavan ja kuvaajan visio yhdistyvät luonnollisesti, eivät pakotettuna.

Brandtin mustavalkoiset valokuvat hipovat paikoitellen lähes täydellisyyttä – hetkittäin kuvat tuntuvat jopa liian kauniilta. Viimeistään kuvien yhteyteen kirjoitetut näyttelytekstit rikkovat kuitenkin tämän kuvankauniin idyllin. Näyttelytekstit kertovat yhdessä tarkoin sommiteltujen kuvien kanssa surullista tarinaa ihmisten ahneudesta ja ajattelemattomuudesta. Samalla kuvat kertovat karuja faktoja ilmastonmuutoksen vaikutuksista eläinten elinolosuhteisiin sekä puhuvat yhteen ääneen eläinten suojelun tärkeydestä. Brandtin kuvat todistavatkin omalta osaltaan taiteen opetuksellisen potentiaalin puolesta. Taide toimii parhaimmillaan tiedon välittäjänä ja ajatusten herättelijänä. Kun lähdet näyttelystä astetta tietoisempana ympäristöstäsi, on museovierailu ollut kaiken vaivan arvoinen.

 

Vaikka näyttelyn valokuvat aiheuttivatkin lievän maailmantuskan, erityisesti näin vapun jälkimainingeissa, suosittelen ehdottomasti käymään näyttelyssä paikan päällä (taidehistorian opiskelijat pääsevät museoon muuten ilmaiseksi). Valokuvat ovat esillä Veturitallissa vielä reilun viikon ajan ennen kuin ne jatkavat matkaansa Ruotsiin ja Moskovaan. Kannattaa siis kiirehtiä, jos haluaa nähdä teokset livenä. Niille, jotka eivät Saloon asti ehdi, voin lohdutukseksi kertoa, että osa näyttelyn valokuvista on nähtävillä verkkogalleriassa. Kuvien yhteyteen liitetyissä teksteissä taiteilija kertoo omin sanoin, miten kukin kuva on syntynyt. Samat tekstit voi lukea itse näyttelyssä QR-koodeilla. Kätevää! 

31.1.–17.5.2015 Nick Brandt ”On This Earth, A Shadow Falls”, Salon taidemuseo Veturitalli.

Teksti ja kuvat Krista Mamia

Kirjoittaja on Kuvatus ry:n entinen varapuheenjohtaja

Taidehistoriallinen tarot-tuokio

Menneisyys

Kiirehdin pääsykokeisiin. En ehdottomasti halua, enkä voi olla myöhässä. Koko tulevaisuuteni on kortilla ja nyt on pantava parastaan. Paikka kuhisee toinen toistaan hukassa olevamman näköisiä humanistinalkuja. Kaikki on pääsykokeissa niin sekavaa.

"Jättäkää laukut luentosalin reunoille, mukaan saa ottaa vain kynän ja henkilöllisyystodistuksen."

"Entäs pyyhekumin?"

"Joo tottakai pyyhekumi kannattaa ottaa."

"Entäs viivotin?"

"No jos aiot tehdä marginaaleja, niin kyllä se sitten kannattaa olla."

"Varmaan terotinkin on ok?"

"Joo..."

"Mites toi vesipullo?

"Sen saa myös ottaa..."

Tilanne on niin jännittävä, että otan vahingossa mukaan koko penaalin. Ryntään viemään sen takaisin laukkuuni, etteivät vaan syytä huijauksesta. Kävin vessassa juuri ennen kokeen alkua ja heti pissattaa. Itse koe menee mielestäni hyvin, palaan parin tunnin päästä tekemään kokeen toisen osan. Kokeesta lähdettyäni kaikki tuntuu niin oudolta. Oliko elämäni nyt tässä? Jäänkö ikuisesti kaupan kassalle? Menikö koe ihan penkin alle vai olenko jo valmis maisteriksi? Ei meitä ollut siellä niin monta, pystyn helposti laskemaan todennäköisyyden sisäänpääsylleni, mutten luota prosentteihin.

Muutaman kuukauden päästä tulokset julkistetaan. Ystäväni kertoo, että tulokset tulevat keskiyöllä nettiin. Eivät tulleet. En saa unta, vaan herään muutaman sängyssä pyörityn tunnin jälkeen ja istun koneen eteen. Enää 12 minuuttia ja niiden on pakko tulla nettiin. 12 minuuttia kuluu ja siinä ne nyt on. Kamala määrä nimiä eikä taidehistoriaa löydy mistään. Yllättäen se on aakkosjärjestyksessä viimeisten joukossa.

Tuossa se nyt on! Minä tein sen, minä voitin! Vähän yli kuukauden päästä elämäni voi todella alkaa. Kaikki tuntuu taas niin valoisalta. Aurinko paistaa, enkä voisi olla onnellisempi. Onnitteluviestejä satelee kaikista galakseista.

Nykyisyys

Istun työpöytäni äärellä kotona ja avaan tiiliskiven kokoisen kirjan, johon kolme ihmistä on tehnyt alleviivauksia. Kirja näyttää sivu sivulta aina vain enemmän lasten värityskirjalta, tekisi itsekin mieli alkaa värittämään. Ryhtini on huonompi päivä päivältä, selkään jomottaa ja niska on jumissa. Ei olisi pitänyt tutustumisviikolla jättää ergonomia-luentoa välistä.

Aurinko paistaa ulkona, mutten rohkene lähteä edes opiskelijalounaalle kamalaan tuuleen ja tuiverrukseen. Parempi pysytellä sisällä, mikäs minulla kaikkien näiden kirjojen keskellä. Yritän oppia ja sisäistää kaiken, mutta opittavaa tietoa on yksinkertaisesti liikaa. Täytyykö minun edes oikeasti tietää kaikesta kaikki? Odotan jo seuraavaa tenttiä, vaikka siihen on vielä melkein kuukausi. Opintopisteiden saaminen tuntuu samalta kuin uusien Pokémonien rekisteröiminen Pokédexiin, siihen jää koukkuun. Opintopisteitä ei voi kouluttaa, mutta ne kouluttavat minut.

Vappu lähestyy kiivasta tahtia. Kaiken maailman ihmiset toivottelevat sähköpostitse "hyvää vapunaikaa". Vappu on opiskelijan joulu - lahjana tosin on vain omat juomat ja ainejärjestön radioaktiivinen booli. Monen yliopisto-opiskelijan lukuvuosi päättyy vappuun, totta kai sitä pitää juhlia. Minä en halua juhlia ensimmäisen opiskeluvuoteni loppumista. Ei enää lounastreffejä, humanistihiprakkaa, hallituksen kokouksia, tulostinläpysköjä tai luentokuulusteluja moneen kuukauteen. Ensimmäinen vuoteni meni hujauksessa, enkä saa sitä koskaan takaisin. Ensi vuosi on kaikesta huolimatta toivoa täynnä - perusopinnot vaihtuvat aineopintoihin, uudet ykköset saapuvat, Pokémoneja ropisee kuin Vegasin rahapeleissä.

Tulevaisuus

Graduni loppumetreillä saan puhelun, jossa minua pyydetään ryhtymään Dionysos-jumalan kunniaksi pystytettävän uuden glyptoteekin perustajaksi ja luonnollisesti johtajaksi. Paraisten rannoille oli kuulemma huuhtoutunut satoja antiikin Kreikan patsaita, aika erikoinen sattuma. Tuntuu kuin kaikki yliopisto-opintoni olisivat johdatelleet minua tähän kohtaloon.

Teen 60-vuotisen uran glyptoteekin johtajana. Paraisille perustettu glyptoteekki on kasvanut valtavasti, ja kattaa lopulta monen hehtaarin puiston, jota tullaan ihastelemaan kaikista maailman kolkista. Suomen talous kasvaa koko ajan lisääntyvän turismin turvin. Uuden 5000 euron setelin muotokuvassa hymyilen vienosti. Testamenttaan omaisuuteni Turun yliopistolle. Mutantoituneen rottakuninkaan asuttama ex-ainejärjestötalo Mimesis puretaan vihdoin maan tasalle, ja sen tilalle pystytetään muistokseni Otto Lehtosen rauhanalttari.

-

Kuvat on otettu Kööpenhaminan Statens Museum for Kunstissa.

Teksit ja kuvat Otto Lehtonen

Taide yhteiskunnallisen debatin polttopisteessä

Viimeisin vaalitulos on herättänyt taideväen piirissä pohdintaa kulttuurialan tulevaisuudesta. Huoli on varmasti perusteltua, sillä lähellä siintävä valmistuminen muistuttelee työllistymisen vaikeudesta ja työelämään sijoittumisesta. Erityisesti taidehistorian opiskelijat päätyvät hyvin usein juuri julkiselle sektorille, johon tulee eittämättä kohdistumaan leikkauksia. Onko meillä opiskelijoilla todella elämää valmistumisen jälkeen? Minkälaisin odotuksin tulevat opiskelijat valmistautuvat tutkintonsa suorittamiseen?

Valtaväestön silmin taide näyttäytyy vaikeasti hahmotettavana ja etäisenä. Jo sana kulttuuri luo monelle mielikuvia elitistisestä ja tavallisesta ihmisestä vieraantuneesta koneistosta. Akavan Erityisalat ja Museoalan ammattiliitto julkaisivat vastikään kannanoton, jossa museoalan kesätyö- ja harjoittelupaikkojen pilkkahintaiseen palkkaukseen toivottaisiin muutosta. Erityisesti pienten kuntien sisällä museot ovat jo ennestään ahtaalla, työntekijöille ei makseta työehtosopimusten mukaista palkkaa ja uhka henkilökunnan irtisanomista on jatkuvasti korvan takana. Museoiden määrärahoja leikataan ja omalle kulttuuriselle pääomallemme annetaan yhä vähemmän arvoa. Onko museo- ja koko kulttuurialalla sitten niin huonoksi leivottu imago, etteivät päättäjät ja kansalaiset koe sen turvaamista kovin tärkeänä näinä valtion tiukkoina aikoina? 

Myös "Suomea suomalaisille" ajavien perussuomalaisten olisi hyvä pitää mielessä, että käsitys nykyisestä Suomesta ja kansallisisentiteetistä luotiin voimakkaasti nimenomaan taiteen avulla. Lisäksi taiteella on osittain edelleenkin kansallistunnetta nostattava merkitys ja taidekentän ansiot ovat ennen kaikkea kulttuurista valuuttaamme kohottavia ansioita. Se, että taide koetaan vieraaksi on tuskin rivikansalaisten vika. Toisaalta "korkea" taide on kuulunut vain osalle väestöstä aina renessanssin ajoista lähtien. Erilaiset käsityötaiteet ovat kuitenkin kukoistaneet aina kansan keskuudessa, joten kyse on pikemminkin taiteen arvotuksesta ja siihen liittyvistä mielikuvista. Korkean ja matalan taiteen dikotomia on voimakas kulttuurisesti erottava tekijä edellään tänä päivänä. Se myös ohjaa ja ikävällä tavalla luo asenteita jo taideinstituutioiden sisällä: esimerkiksi populaarikulttuurin kuvasto ei varsinaisesti kuulu taidehistorian tutkimuksen piiriin. Taide on ja tulee tulevaisuudessakin olemaan kuitenkin vahvasti yhteiskuntaan ja ideologioihin linkittyvä kannanottaja tai statisti. Taide on inhimillisintä meissä, ja siksi taidealan etu- ja takarintamalla operoivien panostuksia olisi turvattava ja arvostettava.

Toisaalta myös taidekenttä on jakaantunut näennäisesti konservatiiviseen museoinstituutioiden kattojärjestelmään ja taiteentekijöiden liberaaliin vastakulttuuriin. Kuitenkin kansan ja median silmissä koko taiteen vaikutusalue niputetaan usein yhden ja saman "vihervasemmistolaisen kuplan" sisään kuuluvaksi. Miksi taiteella sitten on niin marginaaliin assosioitava rooli? Erityisesti nykytaide kärsii kuluttajiensa homogenoitumisesta. Museoiden kävijämäärät ja kävijät noudattavat melko samaa kaavaa vuodesta toiseen, ja nykytaiteella on kiistämättä maine hankalasti ymmärrettävänä ja lähestyttävänä. Mielessäni herää kysymys, voisimmeko me, tulevat taidealan toimijat ja asiantuntijat tehdä asialle jotakin, onko nykytaiteen (ja ylipäätään taiteen) imagoa tarpeen muuttaa ja onko se edes mahdollista? Jos on, niin millä keinoin?

Heitänkin pallon Teille lukijoille, millaisia ajatuksia koko taidekentän rooli tänä päivänä herättää?

Teksti ja kuvat Vilma Mättö, taidehistorian kolmannen vuoden opiskelija ja Kuvatus ry:n varajäsen

”Don't touch it, we could die” - kun ensikertalainen eksyy performanssitapahtumaan

“Tonight ilmenee jotenkin kai ajatuksen voimalla tai muuten omalakisesti. Joka kerta toteutuessaan aiheuttaa se meissä asianosaisissa suurta hämmästystä. Ehdimme jo tottua tapahtuman tapahtuvan tavallisesti Suomenlinnan saarella Galleria Augustassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Olemme joutuneet korjaamaan käsityksiämme ja oppineet että Tonight on liikkuva. Emme osaa selittää miksi. Ehkä huvin vuoksi.”

Tomasz Szrama

 

En ole koskaan nähnyt yhtäkään performanssiesitystä. Jos olenkin, ne ovat olleet täysin mitäänsanomattomia, eivätkä ole siis jääneet lainkaan mieleeni. Turussa Kutomossa 10.4. järjestetty peformanssitapahtuma Tonight – Tapahtuma performanssitaiteelle lupasi mielenkiintoisia esiintyjiä koko yöksi, alkaen klo 23:59 ja päättyen 06:00 aamulla. Vähempikin kauhistuttaisi viatonta performanssineitsyttä, mutta päätän ylittää itseni ja heittäytyä uteliain mielin itselleni tuntemattoman ilmaisutavan maailmaan.

En tiedä yhtään mitä odottaa, ja hyvä niin. Päästäni kyllä löytyy jonkinlainen sekava ja ällöttävä mielikuva siitä, mitä performanssitaide on, mutta aion parhaani mukaan hylätä omat ennakkoluuloni ja opitut stereotypiat. Istun alas ystävieni kanssa uuden ja juuri maalatulta tuoksuvan Studio 2:n lattialle. Yleisöä on tilan kokoon nähden ihan mukavasti, ja ilma on odotuksen sähköistämä. 

Ensimmäisen näkemäni esityksen alussa taiteilija Tomasz Szrama avaa housujensa sepaluksen ja alkaa kiskomaan ulos alushousujaan. Voi helvetti, ei kai heti ensimmäiseksi tarvitse katsella tuntemattoman miehen penistä, ja vielä eturivissä, ajattelen hetkellisen kukkahattutätikohtauksen vallassa. Boksereiden napit lentelevät pitkin ja poikin, kun kangas repeilee ja palanen kerrallaan alushousut tulevat ulos. Ei vilaustakaan sukupuolielimistä. Szrama asettaa kangasmytyn kahvinkeittimeen pannun paikalle, ja pyytää neljää vapaaehtoista. Kolme löytyy heti, katselen hetken ympärilleni, ja kun neljättä ei näy eikä kuulu, päätän itse mennä mukaan. Kaikki tai ei mitään!

Tomasz Szrama

 

Esityksen vaikuttavin hetki syntyy, kun taiteilija pukee vapaaehtoisten päälle muovipussit paidoiksi, ja täyttää rintataskunsa pakastetuilla vadelmilla. Hän halaa meitä vuorotellen, ja paitaan leviää verenpunainen, jokaisen halauksen jälkeen kasvava tahra. Tulee vuoroni. Hetki on todella intiimi, mutta ei yhtään kiusallinen. Pitkän halauksen aikana tunnen sydämeni kohdalla marjojen jäätävän kylmyyden. Niiden kontrasti Szraman lämpimään kehoon on häkellyttävä. Irtaudumme toisistamme, ja kokemaani tunnetta on vaikea kuvailla. Olen osa jotakin suurempaa, mutta en yhtään tiedä että mitä. 

Kaikki päättyy fysiikan lakeja hyödyntävään temppuun, jossa punaviini lentää, tavarat hajoilevat ja viinilasi menee sulavasti pöydästä läpi. Lopuksi taiteilija puristaa revittyihin alushousuihinsa tippuneen kahvin pieneen kuppiin, ja asettaa sen lattialle. Potkaisen sen vahingossa kumoon esityksen päätyttyä. Oi miten noloa.

Shannon Cochrane

 

 Esitykset jakautuvat tasaisesti Studio 1:n ja 2:n välille. Taukoja riittää, ja toisinaan ne tuntuvat venyvän turhankin pitkiksi. Sähköt katkeavat kesken Siiri Nevalaisen esityksen, kun monta samaan aikaan päälle kytkettyä vedenkeitintä on liikaa sähköverkolle. ”Don't touch it, we could die” yksi tapahtuman järjestäjistä sanoo, kun joku häärää sulakkeiden ääressä. Kuulostaapa lupaavalta. En ole varma pitäisikö olla vähän hermostunut vai huvittunut, joten juon lisää viiniä. Esitys jatkuu, ja saamme kuulla tarinoita taiteilijan ystävistä. Metallisia teepalloja kilkuttelemalla luotu, kirjoituskoneen naputtelua muistuttava ääni on nerokas. Mahtavan yksinkertaista!

”This is not a performance” Shannon Cochrane toteaa useasti oman esityksensä aikana. Toisin kuin useimmat muut yön taiteilijat, hän käyttää esityksessään ainoastaan kehoaan. Vain rytmikkäät askeleet kaikuvat hiljaisessa studiossa, kun taiteilija toistaa koreografiaansa uudestaan ja uudestaan. Hypnotisoidun huomaamattani. Tekikö hän tuon liikkeen viime kierroksella? Muuttuiko jokin vai ei? Hikikarpalot alkavat valua esiintyjän otsalla, ja askeleiden ääniin yhtyy hengästynyttä puhinaa. Ajatukseni harhailevat. Mitähän kellokin jo on? Skarppaa nyt, olet taidehistorian opiskelija. Tämä on tärkeää. Aikaisemmin juomani kahvi ei enää vaikuta, ja nauttimani viini ottaa vallan. 

Mireia Arnellan esitys on yksi hämmentävimmistä. Kanasta irroitettu nahka naamallaan hän syljeskelee pitkin studiota puukuulia, ja kehoittaa yleisöä pitämään ne ja itsenä liikkeessä. Lattialla vierivät kuulat ja ihmisten laahustavat askeleet luovat turruttavan äänimaailman, joka saa unohtamaan ajan ja paikan. Arnella sitoo vyötäröllään roikkuvaan köyteen kiinni kanan, jonka nahan hän oli aikaisemmin asetellut silmilleen. Taiteilija vetää raatoa perässään ympäri stuodiota, ja alkaa sitten mäiskimään sillä itseään. Jahas. Ällöttävää ja kummallista, mutta silti olen vaikuttunut.

Mirei Arnella

Väsymys voittaa lopulta noin kello neljältä aamuyöllä. Seuraavana päivänä harmittelen, etten jaksanut pidempään, ja päätän ensi kerralla edes yrittää jättää viinin vähemmälle. Analyyttiseen tapaani yritän miettiä, mitähän kaikki nyt sitten tarkoitti, ja tajusinko yhtään mitään, varsinkaan mitään oleellista ja merkittävää. Päätän, ettei millään sellaisella ole oikeastaan väliä. Kyse on performanssista: Mikä tahansa on mahdollista, mitä tahansa voi tapahtua, ja se tulee vain kokea.

Teksti ja kuvat Isa Lehtinen

Kevään Kuvastin ulos vappuna

Kuvatuksen ainejärjestölehti Kuvastin ilmestyy jälleen ensiviikolla, teemanaan rakkaus. Tämän tiimoilta Kuvastimen toimitus vieraili uudistuneen Kiasman avajaisissa alkukeväästä. Esille oli koottu valokuvaaja Robert Mapplethorpen mittavaa uraa 250 teoksen voimin avaava näyttely ja lisäksi perinteisen muotokuva-aiheen tulkintaa nykytaiteen keinoin tutkiva Face to Face, sekä ihmisen suhdetta maailmaan ja luonnonvoimiin pohtiva Elementit. Lisätietoa Kiasman näyttelyistä löydät täältä.

Lue lisää Kuvastimesta ja muista hakea omasi Sirkkalasta ensiviikolla!

Lehtivastaavat Aleksandra Turunen ja Siiri Sainio

Kuvat Siiri Sainio

Pelkkää pornoa - Ny Carlsberg Glyptoteket

Ny Carlsberg Glyptotek

Kööpenhamina, Tanska

Aukioloajat ja muut tiedot löytyvät täältä

Kävin viime elokuussa ensimmäistä kertaa Kööpenhaminassa. Kuten käytännössä kaikki siellä käyneet tuttuni, minäkin rakastuin tuohon vaikeasti kuvailtavalla tavalla ihmeelliseen ja jopa taianomaiseen kaupunkiin. Kööpenhaminassa kaikki tuntuu olevan kohdillaan - se on Pohjoismaisen designin ja muodin pääkaupunki, luultavasti maailman ainoa paikka, jossa pyöräily voi olla samaan aikaan käytännöllistä, coolia ja turvallista, ja jossa jokainen kadunkulma ja talo on fotogeeninen. Jos et ole vielä Kööpenhaminassa käynyt, mutta olet suunnittelemassa ulkomaan ekskursiota syystä tai toisesta - look no further! Mene rakas ystävä Kööpenhaminaan, et tule katumaan sitä.

Kuten kaupunkia itseään, on myös uutta lempimuseotani Ny Carlsberg Glyptotekiä (joka muuten sijaitsee kuuluisan Tivoli-huvipuiston vieressä) vaikea kuvailla sanoin. Koko museo on niin ulkoa, sisältä, alta, päältä kuin keskeltäkin puhdasta pornoa kauneutta janoavalle sielulle. Jos erityisesti antiikin/uusklassiset alastomat miespatsaat ovat sydäntäsi lähellä, niin this is the place to be. Glyptotekistä löytyy taatusti jokaiselle jotakin - jos penikset ja pakarat eivät innosta, voi istuutua museon keskiosan sisäpuutarhaan ja olla yhtä luonnon kanssa. Museo on silkkaa tähtisadetta ja keijupölyä myös ulkopuolelta, pihalta löytyy muun muassa Auguste Rodinin Ajattelija.

Yksi vakava vika Glyptotekissä kuitenkin on - se on aivan liian iso ja monipuolinen sisäistettäväksi yhdellä kertaa. Kannattaa syödä runsaskalorinen ateria ennen museoon menoa, eikä missään nimessä tule unohtaa terveyssandaaleja. Itse olin valitettavasti nälkäinen, ja oikea jalkani oli jo puolittain haudassa, joten kymmenet eri huoneet ja salit tuli mentyä läpi hätäisesti. Sama ongelma pätee moniin muihin upeisiin ja valtaviin museoihin. Mielestäni olisi eettistä laittaa museon ulkopuolelle varoituskyltti "Suositellaan vain täysissä ruumiin ja sielun voimissa oleville turisteille".

Ny Carlsberg Glyptotekin upea sisäpuutarha vilahtaa kuvan herraspatsaan helman alta.

Pysyvän näyttelyn lisäksi Glyptotekissä on myös luonnollisesti vaihtuvia näyttelyitä. Kaiken tämän järjettömän upeuden lisäksi siellä järjestetään myös konsertteja ja ... (drumroll) ... m u o t i n ä y t ö k s i ä ...! Vaihtuvana näyttelynä siellä vieraillessani oli sattumoisin ranskalaista taidetta, mm. Edgar Dégas'n tauluja ja pikkuballeriina-patsas. Sacré bleu!

Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu, että kohtalottaret olivat ennustaneet saapumiseni jo vuosituhansia sitten, ja järjestäneet koko jutun ihan vain minua varten. Vähätellen voisi sanoa, että Ny Carlsberg Glyptotekista tuli kertaheitolla lempipaikkani koko universumissa.

Teksti ja kuvat Otto Lehtonen

TIEDOTE: Blogin uusi linja

Hei lukija!

Tervetuloa Turun yliopiston taidehistorian oppiaineen ainejärjestön Kuvatuksen blogiin.
 
Tänä keväänä hallitus on päättänyt aktivoida ainejärjestömme virtuaalielämää uudistamalla blogin yleistä linjaa. Vanhojen tapahtumien muistelu ja blogin kautta tiedottaminen siirretään nyt taka-alalle, ja tilalle tulee uuden luominen ja julkaiseminen. Pyrkimyksenä on tehdä tästä matalakynnyksinen alusta kaikille kuvatuslaisille sanoin ja kuvin ilmaista intohimoaan sekä kiinnostustaan taiteeseen ja visuaalisen kulttuurin ilmiöihin.

Kuvatuslainen: Haaveiletko ehkä kriitikon urasta, mutta et tiedä, mitä kautta julkaisisit tekstejäsi? Entä koetko suunnatonta tarvetta kertoa tutkimustyöstäsi tai juuri siitä oppiaineeseemme liittyvästä asiasta, joka herätti ajatuksia ja tunteita viime viikolla? Anna mennä ja kirjoita. Tässä on tarjolla kanava, jota kautta voit tuoda esiin ammattitaitoasi myös niiden akateemisten muodollisuuksien ulkopuolella. Tätä kautta tekstisi pääsee luettavaksi muille ja parhaassa tapauksessa myös niille, jotka tulevaisuudessa edistävät työllistymistäsi.

Jotta blogitekstit saavuttaisivat yleisöä niin Kuvatuksen sisältä kuin ulkopuoleltakin, luotiin Facebookiin erillinen tykkäyssivu. Sen pääasiallisena tarkoituksena on uusien blogikirjoitusten jakaminen, mutta myös ainejärjestön tapahtumista ja muista ajankohtaisuuksista tiedottaminen. Klikkaa itsesi siis tykkäämään sivusta ja mikä tärkeintä, jaa se myös ystävillesi.

Blogitekstien kirjoittamisen aloittivat muutamia viikkoja sitten Anni Pitkänen ja Iida Kilpeläinen, joiden tekstit TEHDAS-teatterin performanssitaideillasta sekä Turun AMK:n muotoiluopiskelijoiden Left Overs –näyttelystä pääset lukemaan tästä ja tästä.

Uuden linjauksen lisäksi blogista löytyvät tuttuun tapaan hallituksen jäsenten esittelyt, tenttikansio, tapahtumakalenteri, listaus Kuvatuksen käsikirjaston kirjoista sekä ohjeita koskien Kuvatuksen jäsenyyttä ja sähköpostilistalle liittymistä.

Kuvatuksen hallitus vastaa niin blogin kuin Facebookin tykkäyssivunkin ylläpidosta. Jos sinulla on kirjoitus, jonka haluaisit julkaista, lähetä se, ja mahdolliset tekstiäsi tukevat kuvat blogivastaavalle osoitteeseen otsale[at]utu.fi. Ota yhteyttä hallituksen jäseniin myös siinä tapauksessa, jos haluat tiedottaa Kuvatuksen tykkäyssivulla Facebookissa. Yhteystiedot löydät täältä.

Kevätterveisin,
Kuvatuksen hallitus

Leikkisää roskamuotoilua

Left Overs – roskamuotoilunäyttely

Kivikukkaron katutaso (Yliopistonkatu 29)

13. – 29.3.2015, ma–pe 10–19, la-su 12–16.

Left Overs on kymmenen Turun AMK:n muotoiluopiskelijan järjestämä näyttely, jossa on esillä kierrätysmateriaaleista muotoiltuja vaatteita, koruja ja huonekaluja, sekä veistoksia ja installaatioita. Näyttelyssä järjestetään myös erilaisia työpajoja. 

Törmäsin Left Overs -näyttelyyn sattumalta matkalla ruokakauppaan. Yleensä niin hiljainen entisen Anttilan aula oli saanut uutta käyttöä näyttelytilana. Sijainti on loistava, sillä sinne yleensä näyttelyissä käymättömälläkin yleisöllä on matala kynnys poiketa. Paikalla olikin kiitettävästi kiinnostuneita, jotka katselivat teoksia ja kyselivät niistä järjestäjiltä. Olisi hienoa, jos tämä näyttely ei jäisi ainoaksi tilassa järjestetyksi.

Tytti Nieminen - Karkki

Tytti Nieminen - Kepponen

Näyttelyssä on esillä monenlaisia muotoiluteoksia hyvin käytännöllisen oloisista trashion-vaatteista pienimuotoisiin installaatioihin. Tytti Niemisen Karkki- ja Kepponen-teokset muodostavat mielenkiintoisen parin. Näistä kahdesta puvusta Karkki pursuaa kitsch-estetiikkaa vaaleanpunaisine hörhelöineen ja muovisine pikkuleluineen ja tuo vahvasti mieleen ylitsevuotavuudessaan keveän rokokoon. Kepponen on lähes yhtä runsas, mutta paljon raskaampi ja synkempi vastapari Karkille. Kepposen tummaan ulkomuotoon kuuluvaa leikittelevyyttä tuovat pääasiallisena materiaalina käytetyt kirpputoreilta löydetyt vanhat farkut. Farkkumallit kun tunnetusti muuttuvat nopeasti tyylikkäistä humoristisen tyylittömiksi muodin muuttuessa.

Melina Luukkanen - Happy Place

Petra Yrjölä - Lilium

Melina Luukan Happy Place-teos koostuu tuolista ja kahdesta taulusta. En ensin tajunnut katsoa näitä kokonaisuutena, sillä tuolin istuinosan cd-levyn kappaleista tehty kaunis mosaiikkikuvio lumosi minut hetkeksi. Teos siis todella lunasti nimensä antaman lupauksen allekirjoittaneen kohdalla. Happy Placen vieressä esillä on Petra Yrjölän puurimoista ja pahvirullista tehty Lilium-tuoli, jonka lehtimäinen muoto ja erisävyisten puurimojen luoma raidallisuus muodostavat leikkisän tyylikkään kokonaisuuden. Tuoli muotoilutuotteena lunastaa siis tässäkin näyttelyssä paikkansa. 

Lisätietoja näyttelystä löydät tapahtuman blogista, Facebookista omalta sivulta ja tapahtumasivulta sekä Instagramista nimellä LeftOvers2015.

Teksti ja kuvat Iida Kilpeläinen

Pidätä hengitystä, olemme vaaravyöhykkeellä

Breathing esittää: Enemmän on enemmän -festivaali, TEHDAS Teatteri, perjantai 27.2.

Antti-Juhani Mannisen kehittämä taidetapahtuma ja -työskentelytila Breathing teki Turun TEHDAS Teatterista performanssitaiteen näyttämön. Perjantaina 27.2. Enemmän on enemmän -festivaali tarjosi yleisölle sekä uskaliaita esityksiä että mahdollisuuden keskustella kaikesta illan aikana nähdystä ja koetusta. Inspiroivaa keskustelua johtivat Turun yliopiston taidehistorian jatko-opiskelijat Riikka Niemelä ja Essi Syrén, jotka nostivat esiin mielenkiintoisia ajatuksia performanssitaiteen sijoittumisesta visuaalisen kulttuurin tutkimuksen kentälle. Illan aikana esiintyneet taiteilijat toivat keskusteluun henkilökohtaisen näkökulmansa omista performansseistaan, taustoittamatta niitä kuitenkaan liikaa.

Teot muuttuivat ääniksi performanssi- ja kuvataiteilija Anaïs Héraudin sekä Till Baumannin yhteistyöesityksessä. Yksittäisistä, tuskin kuiskausta kuuluvimmista äänistä kasvoi loputtoman toiston ja kerrostamisen ansiosta hysteerinen äänikuva. Kokeilut eri materiaalien, kuten puukiekkojen ja kattiloiden, kanssa synnyttivät ääntä, joka samanaikaisesti sekä luo että tuhoaa kerrontaa. Héraud ja Baumann leikittelivät visuaalisuuden ja äänen suhteella. Taiteilijaparin rauhallinen ja täydellisen synkronoitu kehonkieli loi kiehtovan kontrastin kaoottiselle äänimaailmalle. 
 

Héraudin ja Baumannin performanssi rakentui kuin itsestään. Lähtökohtana oli yksi sana, ”panic”, jota taiteilijapari toisti sekä kirjoittaen että puhuen. Sanalla on Héraudin mukaan rytmi, joka tekee sen toistamisesta visuaalisesti kiinnostavan. Toisto oli kantavana elementtinä läsnä kaikissa performanssin osatekijöissä, tekstissä, äänessä ja liikkeessä. ”Panic” edustaa Héraudille paitsi uutisointia hallitsevaa paniikinlietsontaa, myös esimerkiksi kehon mukautumista nopean musiikin tempoon. Paniikilla on kaksi puolta, pelko ja ilo.

Performanssi- ja äänitaiteilija Timo Viialaisen esityksen myötä TEHDAS Teatterin tunnelma muuttui mystiseksi hämärän valaistuksen, hypnoottisesti heiluvan peilin, tulen ja oudon äänimaiseman myötä. Viialainen käytti tietoisesti hyväkseen äänen kiertämistä mikrofonin ja kaiuttimen kautta. Äänen vahvistuessa hallitsemattomaksi meluksi kehittyi hämmentävä äänimaailma. Performanssin elementit herättivät paljon mielleyhtymiä. Peileihin liittyy paljon taikauskoa, jonka Viialainen vahvistikin yhdeksi performanssinsa teemoista. Ritualistinen sävy korostui, kun Viialainen kertoi viime kevään performanssissaan rikkoneensa kolme peiliä, mille perjantain performanssi oli hänen mukaansa eräänlainen vastatoimi. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että Viialainen poltti pihkaa, jota käytetään ortodoksisten messujen suitsukkeissa.

Vaikka Viialainen työskentelikin jo hänen aiemmista performansseistaan tuttujen elementtien kanssa, hänen mukaansa performanssi on ennen kaikkea hetkessä elämistä. Kaikkea ei voi ennalta aavistaa, mutta performanssin aikana tapahtuvista yllättävistä tilanteista voi tehdä osan performanssia reagoimalla niihin. Viialainen huomautti, että äänen kiertämisen kanssa työskenneltäessä pienikin muutos tilan äänimaisemassa voi johtaa arvaamattomiin lopputuloksiin. 
 

Ääni oli läsnä myös seuraavassa, Liina Kuittisen esityksessä. Tällä kertaa äänen lähteenä oli imuri, joka muodosti surrealistisen kokonaisuuden yhdessä muiden arkisten esineiden ja eleiden kanssa. Näiden esineiden ja eleiden yhdisteleminen poikkeavalla tavalla teki niistä outoja, absurdeja ja jopa pelottavia. Juomalasit, jotka Kuittinen pudotti katonrajasta lattialle teräviksi sirpaleiksi, sekä vaarallisesti yleisön yllä roikkuva imuri herättivät pelkoa. Kuittinen kertoi, ettei koskaan tee samaa esitystä kahdesti. Hänelle performanssi on ainutlaatuinen prosessi, jota ei voi toistaa. Niin ikään yleisön reaktiot ovat ainutlaatuisia.

Seuraavan esityksen ajaksi siirryimme ulos helmikuiseen kylmyyteen. Jouni Järvenpään huimapäinen tanssiesitys Sula, joka on osa 9/53 tanssia -esityskokonaisuutta, sai yleisön haukkomaan henkeään. Järvenpää liikkui ensin eläimen lailla ryömien ja lopuksi akrobaattisesti tanssien pitkin Manillan kattoa jännitystä korostavan musiikin säestämänä. Hän piirtyi valkoisiin pukeutuneena hahmona esiin mustasta yötaivaasta kuin anti-ninja, joka piiloutumisen sijaan tuntui huutavan ”Katsokaa minua!”

Arkkitehtuurista tuli saumaton osa Järvenpään performanssia, vaikka katolla esiintyminen oli viime hetken päätös. Se kuitenkin sopii hänen tavoitteisiinsa esiintyjänä, sillä Järvenpää kertoi haluavansa yleisön pelkäävän. Pelko saa yleisön elämään mukana performanssissa ja toivomaan esiintyjän onnistumista. Tilanteessa, jossa kaikki ei välttämättä ole esiintyjän hallinnassa, pelosta tulee esiintyjän ja yleisön yhteinen tunne.

Illan viimeinen performanssi oli kahden performanssiduon yhteistyön tulos. Suomalais-hollantilainen echo+seashell (Henna Hyvärinen ja Susan Kooi) ja turkulainen Maanalainen seurakunta (Antti Jussila ja Jari Kallio) rakensivat teatraalisen esityksensä visuaalisen ilmeen savukoneen ja strobovalojen varaan. Lisäksi äänimaisemalla oli heidänkin performanssissaan ratkaiseva rooli. Bassorummun kumahdukset vaihtuivat pian pop-musiikiksi, joka tuntui alleviivaavan ryhmän asennetta: ”Me olemme hulluja, mutta mitä sitten?” Itsetarkoituksellisen provosoinnin ja hämmennyksen aiheuttamisen pahimmilta sudenkuopilta kuitenkin vältyttiin.

Kaikkiaan Breathing tarjosi perjantai-iltaan kiehtovan kattauksen esiintyjiä ja esityksiä, joista luonnollisesti oli löydettävissä eroja, mutta myös yllättävän paljon yhtäläisyyksiä. Vaaran tunne vaikutti olevan kaikkia illan performansseja yhdistävä tekijä. Teemat kietoutuivat vaaran ja pelon tuntemuksiin, alleviivaamatta niitä liikaa. Ne tuntuivat pikemmin fyysisenä jännityksenä. Taiteilija ehdottaa, muttei sanele, mitä ajatuksia hänen performanssinsa herättää. Performanssi syntyy taiteilijan ja yleisön kohtaamisesta.

Jos missasit Enemmän on enemmän -festivaalin, ei hätää, sillä Breathing pop-up -taidetila palaa jälleen lauantaina 14.3. Arty Partyn myötä. Myöhemmin keväällä on luvassa myös viikon mittainen Taiteen kevätjuhla 18.5.–24.5. Tapahtumien tarkemmat aikataulut ja lisätiedot päivittyvät Breathing pop-up -taidetilan Facebook-ryhmään.

Teksti ja kuvat Anni Pitkänen

Uusi hallitus, uusi vuosi, uudet kujeet

Kuvatuksen hallitus on vaihtunut! Vuoden 2015 hallitus kostuu tasaisesti niin tutuista ja turvallisista kuin uutuutta hohtavista kasvoista. Katso uuden hallituksen jäsenten esittelyt täältä!

Muistathan liittyä Kuvatuksen postituslistaan, jolloin saat aina sähköpostiisi tärkeimmät uutiset ja muistutukset ainejärjestön tulevista tapahtumista. Ohjeet postituslistalle liittymiseen löydät täältä.

Jos vain mahdollista, muistathan aina myös taidehistorian tentissä oltuasi ottaa mukaasi tenttikysymykset ja lähettää ne hallitukselle. Vanhat tenttikysymykset kerätään tenttikansioon, josta on apua niin pää- kuin sivuaineopiskelijoillekin.

Blogin oikeasta sivupalkista löytyvästä tapahtumakalenterista näät nopeasti tulevat Kuvatuksen järjestämien tapahtumien päivämäärät. Lisätietoa tulevista tapahtumista saat Kuvatuksen sähköpostilistalla liikkuvista ilmoituksista, sekä Kuvatuksen ja itse tapahtumien Facebook-sivuilta. 

Seuraavana vuorossa ovat ystävänpäivänä 14.2. järjestettävät Kuvatuksen viininmaistajaiset, lisätietoa löydät tapahtuman Facebook-sivulta.