Tiedätkö sen tunteen, kun katsot toista ihmistä silmiin ja tunnet olosi jotenkin vaivaantuneeksi? Katsot hienovaraisesti sivuun, jotta et joudu vastaamaan kiusalliseen katseeseen. Toisinaan läheisenkin ihmisen kohdalla iskee tarve ohjata katse hetkeksi kauas horisonttiin. Tällä kertaa en tuntenut tarvetta tehdä niin. Syy tähän oli se, että tuo toinen ihminen oli valokuvan henkilö ja kohtaamispaikkana toimi taidemuseo.
 |
| Kuva: Krista Mamia |
Koska suuressa osassa Turun museoista on meneillään näyttelynvaihto, matkustin valokuvataiteen perässä Helsinkiin. Aloitin museokierrokseni vierailemalla Ateneumissa valokuvaaja Ismo Höltön viime sunnuntaina päättyneessä näyttelyssä. Ateneumin jälkeen jatkoin Nykytaiteen museo Kiasmaan Robert Mapplethorpen kohuttuun näyttelyyn. Odotukseni olivat korkealla molempien näyttelyiden suhteen. Mapplethorpen näyttely oli kieltämättä todella kova. Yllättäen vahvemman vaikutuksen teki kuitenkin Hölttö, joka oli minulle uusi tuttavuus.
Sekä Höltön että Mapplethorpen teosten keskiössä on ihminen: Mapplethorpen intensiivisissä ja jänteikkäissä valokuvissa poseeraavat taiteilijan ystävät sekä julkisuudesta tutut henkilöt. Hölttö on kuvannut puolestaan eri paikoissa kohtaamiaan ihmisiä, tavallisia kaduntallaajia siis. Höltön arkiset valokuvat vetivät minua erityisesti puoleensa ja näyttelyssä vierähtikin pitkä tovi. Tuijottelin rauhassa vieraita ihmisiä silmiin tuntematta kertaakaan tarvetta kääntää katsetta pois, pohtien heidän elämäntarinoitaan ja -historiaansa. Toisinaan päivittelin hymysuin kuvattavien asuja ja kampauksia, jotka paljastivat hetkessä, että kuvat on otettu filmaattisella 60-luvulla.
Katsellessani Höltön teoksia ja niissä esiintyviä ihmisiä varmaan jo toista tuntia putkeen, mietin, onko outoa pysähtyä näin pitkäksi ajaksi tuijottamaan tuntemattoman ihmisen kasvoja. Mikä niissä oikein viehättää? Välillä vaan tekee mieli tuijottaa. Ei kai se nyt niin väärin ole?
 |
| Kuva: Siiri Sainio |
Ihminen kiinnostaa ihmistä. Mielettömän kauniit maisema- ja asetelmakuvat ovat toki hienoja, mutta loppujen lopuksi melko samanlaisia. Ilmeikkäät kasvot kertovat paljon, niistä voi lukea ihmisen lähes koko elämäntarinan. Tämän vuoksi niitä on mehukasta tuijotella. Meitä on kuitenkin lapsesta asti toruttu luomasta liian pitkiä katseita ohikulkeviin ihmisiin. Olisihan se nyt kieltämättä kiusallista, jos tuntematon pysähtyisi kadulla tuijottamaan silmiin. Valokuvan kohdalla tämä kiusallisuus katoaa parhaimmillaan kuitenkin kokonaan, kuten Mapplethorpen ja Höltön näyttelyt todistavat.
Valokuva on luotu tuijotettavaksi. Valokuva luo eräänlaisen kalvon katsojan ja katsottavan väliin. Saamme tuijotella tuntematonta silmiin (ja vähän muuallekin) täysin vapaasti, joko nauraen, inhoen, himoiten tai itkien, ja ihan niin kauan kuin haluamme. Joten ei kun rohkeasti tuijottelemaan tuntemattomia! Harrastuksen voi aloittaa varovasti esimerkiksi Mapplethorpe-näyttelystä, joka on avoinna aina syyskuuhun asti.
Teksti: Krista Mamia, valokuva-addikti ja entinen Kuvatus-aktiivi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti