Palautekysely

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

”Don't touch it, we could die” - kun ensikertalainen eksyy performanssitapahtumaan


Tonight ilmenee jotenkin kai ajatuksen voimalla tai muuten omalakisesti. Joka kerta toteutuessaan aiheuttaa se meissä asianosaisissa suurta hämmästystä. Ehdimme jo tottua tapahtuman tapahtuvan tavallisesti Suomenlinnan saarella Galleria Augustassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Olemme joutuneet korjaamaan käsityksiämme ja oppineet että Tonight on liikkuva. Emme osaa selittää miksi. Ehkä huvin vuoksi.”


Tomasz Szrama
 
En ole koskaan nähnyt yhtäkään performanssiesitystä. Jos olenkin, ne ovat olleet täysin mitäänsanomattomia, eivätkä ole siis jääneet lainkaan mieleeni. Turussa Kutomossa 10.4. järjestetty peformanssitapahtuma Tonight – Tapahtuma performanssitaiteelle lupasi mielenkiintoisia esiintyjiä koko yöksi, alkaen klo 23:59 ja päättyen 06:00 aamulla. Vähempikin kauhistuttaisi viatonta performanssineitsyttä, mutta päätän ylittää itseni ja heittäytyä uteliain mielin itselleni tuntemattoman ilmaisutavan maailmaan.

En tiedä yhtään mitä odottaa, ja hyvä niin. Päästäni kyllä löytyy jonkinlainen sekava ja ällöttävä mielikuva siitä, mitä performanssitaide on, mutta aion parhaani mukaan hylätä omat ennakkoluuloni ja opitut stereotypiat. Istun alas ystävieni kanssa uuden ja juuri maalatulta tuoksuvan Studio 2:n lattialle. Yleisöä on tilan kokoon nähden ihan mukavasti, ja ilma on odotuksen sähköistämä. 

Ensimmäisen näkemäni esityksen alussa taiteilija Tomasz Szrama avaa housujensa sepaluksen ja alkaa kiskomaan ulos alushousujaan. Voi helvetti, ei kai heti ensimmäiseksi tarvitse katsella tuntemattoman miehen penistä, ja vielä eturivissä, ajattelen hetkellisen kukkahattutätikohtauksen vallassa. Boksereiden napit lentelevät pitkin ja poikin, kun kangas repeilee ja palanen kerrallaan alushousut tulevat ulos. Ei vilaustakaan sukupuolielimistä. Szrama asettaa kangasmytyn kahvinkeittimeen pannun paikalle, ja pyytää neljää vapaaehtoista. Kolme löytyy heti, katselen hetken ympärilleni, ja kun neljättä ei näy eikä kuulu, päätän itse mennä mukaan. Kaikki tai ei mitään!

Tomasz Szrama
 
Esityksen vaikuttavin hetki syntyy, kun taiteilija pukee vapaaehtoisten päälle muovipussit paidoiksi, ja täyttää rintataskunsa pakastetuilla vadelmilla. Hän halaa meitä vuorotellen, ja paitaan leviää verenpunainen, jokaisen halauksen jälkeen kasvava tahra. Tulee vuoroni. Hetki on todella intiimi, mutta ei yhtään kiusallinen. Pitkän halauksen aikana tunnen sydämeni kohdalla marjojen jäätävän kylmyyden. Niiden kontrasti Szraman lämpimään kehoon on häkellyttävä. Irtaudumme toisistamme, ja kokemaani tunnetta on vaikea kuvailla. Olen osa jotakin suurempaa, mutta en yhtään tiedä että mitä. 

Kaikki päättyy fysiikan lakeja hyödyntävään temppuun, jossa punaviini lentää, tavarat hajoilevat ja viinilasi menee sulavasti pöydästä läpi. Lopuksi taiteilija puristaa revittyihin alushousuihinsa tippuneen kahvin pieneen kuppiin, ja asettaa sen lattialle. Potkaisen sen vahingossa kumoon esityksen päätyttyä. Oi miten noloa.


Shannon Cochrane
 
 Esitykset jakautuvat tasaisesti Studio 1:n ja 2:n välille. Taukoja riittää, ja toisinaan ne tuntuvat venyvän turhankin pitkiksi. Sähköt katkeavat kesken Siiri Nevalaisen esityksen, kun monta samaan aikaan päälle kytkettyä vedenkeitintä on liikaa sähköverkolle. ”Don't touch it, we could die” yksi tapahtuman järjestäjistä sanoo, kun joku häärää sulakkeiden ääressä. Kuulostaapa lupaavalta. En ole varma pitäisikö olla vähän hermostunut vai huvittunut, joten juon lisää viiniä. Esitys jatkuu, ja saamme kuulla tarinoita taiteilijan ystävistä. Metallisia teepalloja kilkuttelemalla luotu, kirjoituskoneen naputtelua muistuttava ääni on nerokas. Mahtavan yksinkertaista!

”This is not a performance” Shannon Cochrane toteaa useasti oman esityksensä aikana. Toisin kuin useimmat muut yön taiteilijat, hän käyttää esityksessään ainoastaan kehoaan. Vain rytmikkäät askeleet kaikuvat hiljaisessa studiossa, kun taiteilija toistaa koreografiaansa uudestaan ja uudestaan. Hypnotisoidun huomaamattani. Tekikö hän tuon liikkeen viime kierroksella? Muuttuiko jokin vai ei? Hikikarpalot alkavat valua esiintyjän otsalla, ja askeleiden ääniin yhtyy hengästynyttä puhinaa. Ajatukseni harhailevat. Mitähän kellokin jo on? Skarppaa nyt, olet taidehistorian opiskelija. Tämä on tärkeää. Aikaisemmin juomani kahvi ei enää vaikuta, ja nauttimani viini ottaa vallan. 

Mireia Arnellan esitys on yksi hämmentävimmistä. Kanasta irroitettu nahka naamallaan hän syljeskelee pitkin studiota puukuulia, ja kehoittaa yleisöä pitämään ne ja itsenä liikkeessä. Lattialla vierivät kuulat ja ihmisten laahustavat askeleet luovat turruttavan äänimaailman, joka saa unohtamaan ajan ja paikan. Arnella sitoo vyötäröllään roikkuvaan köyteen kiinni kanan, jonka nahan hän oli aikaisemmin asetellut silmilleen. Taiteilija vetää raatoa perässään ympäri stuodiota, ja alkaa sitten mäiskimään sillä itseään. Jahas. Ällöttävää ja kummallista, mutta silti olen vaikuttunut.


Mirei Arnella

Väsymys voittaa lopulta noin kello neljältä aamuyöllä. Seuraavana päivänä harmittelen, etten jaksanut pidempään, ja päätän ensi kerralla edes yrittää jättää viinin vähemmälle. Analyyttiseen tapaani yritän miettiä, mitähän kaikki nyt sitten tarkoitti, ja tajusinko yhtään mitään, varsinkaan mitään oleellista ja merkittävää. Päätän, ettei millään sellaisella ole oikeastaan väliä. Kyse on performanssista: Mikä tahansa on mahdollista, mitä tahansa voi tapahtua, ja se tulee vain kokea.

Teksti ja kuvat Isa Lehtinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti