Taide yhteiskunnallisen debatin polttopisteessä

Viimeisin vaalitulos on herättänyt taideväen piirissä pohdintaa kulttuurialan tulevaisuudesta. Huoli on varmasti perusteltua, sillä lähellä siintävä valmistuminen muistuttelee työllistymisen vaikeudesta ja työelämään sijoittumisesta. Erityisesti taidehistorian opiskelijat päätyvät hyvin usein juuri julkiselle sektorille, johon tulee eittämättä kohdistumaan leikkauksia. Onko meillä opiskelijoilla todella elämää valmistumisen jälkeen? Minkälaisin odotuksin tulevat opiskelijat valmistautuvat tutkintonsa suorittamiseen?

Valtaväestön silmin taide näyttäytyy vaikeasti hahmotettavana ja etäisenä. Jo sana kulttuuri luo monelle mielikuvia elitistisestä ja tavallisesta ihmisestä vieraantuneesta koneistosta. Akavan Erityisalat ja Museoalan ammattiliitto julkaisivat vastikään kannanoton, jossa museoalan kesätyö- ja harjoittelupaikkojen pilkkahintaiseen palkkaukseen toivottaisiin muutosta. Erityisesti pienten kuntien sisällä museot ovat jo ennestään ahtaalla, työntekijöille ei makseta työehtosopimusten mukaista palkkaa ja uhka henkilökunnan irtisanomista on jatkuvasti korvan takana. Museoiden määrärahoja leikataan ja omalle kulttuuriselle pääomallemme annetaan yhä vähemmän arvoa. Onko museo- ja koko kulttuurialalla sitten niin huonoksi leivottu imago, etteivät päättäjät ja kansalaiset koe sen turvaamista kovin tärkeänä näinä valtion tiukkoina aikoina? 

Myös "Suomea suomalaisille" ajavien perussuomalaisten olisi hyvä pitää mielessä, että käsitys nykyisestä Suomesta ja kansallisisentiteetistä luotiin voimakkaasti nimenomaan taiteen avulla. Lisäksi taiteella on osittain edelleenkin kansallistunnetta nostattava merkitys ja taidekentän ansiot ovat ennen kaikkea kulttuurista valuuttaamme kohottavia ansioita. Se, että taide koetaan vieraaksi on tuskin rivikansalaisten vika. Toisaalta "korkea" taide on kuulunut vain osalle väestöstä aina renessanssin ajoista lähtien. Erilaiset käsityötaiteet ovat kuitenkin kukoistaneet aina kansan keskuudessa, joten kyse on pikemminkin taiteen arvotuksesta ja siihen liittyvistä mielikuvista. Korkean ja matalan taiteen dikotomia on voimakas kulttuurisesti erottava tekijä edellään tänä päivänä. Se myös ohjaa ja ikävällä tavalla luo asenteita jo taideinstituutioiden sisällä: esimerkiksi populaarikulttuurin kuvasto ei varsinaisesti kuulu taidehistorian tutkimuksen piiriin. Taide on ja tulee tulevaisuudessakin olemaan kuitenkin vahvasti yhteiskuntaan ja ideologioihin linkittyvä kannanottaja tai statisti. Taide on inhimillisintä meissä, ja siksi taidealan etu- ja takarintamalla operoivien panostuksia olisi turvattava ja arvostettava.

Toisaalta myös taidekenttä on jakaantunut näennäisesti konservatiiviseen museoinstituutioiden kattojärjestelmään ja taiteentekijöiden liberaaliin vastakulttuuriin. Kuitenkin kansan ja median silmissä koko taiteen vaikutusalue niputetaan usein yhden ja saman "vihervasemmistolaisen kuplan" sisään kuuluvaksi. Miksi taiteella sitten on niin marginaaliin assosioitava rooli? Erityisesti nykytaide kärsii kuluttajiensa homogenoitumisesta. Museoiden kävijämäärät ja kävijät noudattavat melko samaa kaavaa vuodesta toiseen, ja nykytaiteella on kiistämättä maine hankalasti ymmärrettävänä ja lähestyttävänä. Mielessäni herää kysymys, voisimmeko me, tulevat taidealan toimijat ja asiantuntijat tehdä asialle jotakin, onko nykytaiteen (ja ylipäätään taiteen) imagoa tarpeen muuttaa ja onko se edes mahdollista? Jos on, niin millä keinoin?

Heitänkin pallon Teille lukijoille, millaisia ajatuksia koko taidekentän rooli tänä päivänä herättää?

Teksti ja kuvat Vilma Mättö, taidehistorian kolmannen vuoden opiskelija ja Kuvatus ry:n varajäsen